Kyseessä yksi 1900-luvun suurista klassikoista, ja joku saattaa ihmetellä, miksi tämä teos on edes päätynyt arvioihin. (Sama pätenee varmaan myös Alastaron salissa, Janne Kuutioon ja eräisiin muihin teoksiin). Vastaus on, että vaikka kirja on tunnettu klassikko, ei sitä silti kaikki ole lukeneet. En minäkään ollut, ja teos oli tuttu ainoastaan Steppenwolfin musiikista (bändi otti nimensä juuri tästä kirjasta). No, asiaan. Arosusi alkaa vuokranantajan (tai tarkalleen ottaen hänen poikansa) kuvauksella kirjan päähenkilön eriskummallisista tavoista ja eristäytyvästä luonteesta. Tämän jälkeen tapahtumakenttä siirtyy päähenkilön, Harryn, sisäiseen maailmaan, jossa pysyykin loppuun saakka. Harry elää sisäistä kriisiä ja muistuttaa alinomaan olevansa "arosusi", yksinäinen villieläin, joka vain vaivoin saa peitettyä eläimellisen puolensa ohuen sivistyksen kerroksen alle. Hän rakastaa Mozartia ja Goethea, mutta sietää myös jazzia. Juuri tuo jazz edustaa hänelle outoa, villiä voimaa,