Jo ensimmäinen novelli "Säpsähdys" antaa viitteitä, että tällä kertaa ei ole ehkä aivan tavanomaisinta tekstiä tulossa.
Rajapinta on yllättävä, lämmin ja ajoittain kylmäävä novellikokoelma. Tarinat liikkuvat monenlaisissa maisemissa: unestaan heräävä Mozart kohtaa musiikin demonisen kierteen, kun taas nykyajan koodari Pecca purkaa omaa elämäänsä bugien, deadlinejen ja burnoutin keskellä. Novellissa "Sikin sokin, hujan hajan" omien ajatustensa - ja tavaroidensa - kanssa elävä Kaarina on minimalistinen ja koskettava ihmiskuvaus. Enkä ainakaan minä tiedä yhtään toista novellia, jossa pääosassa seikkailisivat kaksiulotteiset välkkyvät sähköoliot.
Koko kirjan taustalla kulkee filosofinen pohjavire, joka on kirjan punainen lanka - kenties juuri se Rajapinta.. Oma oivallukseni tämän kirjan luettuani oli myös se, että ns. ikiaikaiset filosofiset kuningaskysymykset eivät ole kadonneet minnekään, vaan päinvastoin, esimerkiksi tietoisuuden ja oman "itsen" ja "sielun" kysymykset ovat juuri nyt ehkä todellisidempia kuin koskaan aikaisemmin.
Novelleissa on myös vahva inhimillinen ote, joka tuo tarinat iholle. Esimerkiksi "Pecca" kuvaa työelämän absurdia vaatimusten maailmaa, henkilökohtaisen intohimon ja uupumuksen rajankäyntiä, ja lopun yllättävä vapautuminen piirtyy kirkkaasti ja humoristisestikin.
Salon kieli on sujuvaa, mutta ei siloiteltua. Tekniset yksityiskohdat ovat uskottavia ilman, että ne tekisivät lukemisesta liian raskaan. Oikeastaan Salo käsittelee lukuisia teknisiä termejä kuin taiteilija väripalettinsa värejä. Huumorin ja tietyn ilkikurisuuden ohella kirjassa on samalla herkullista nerokkuutta. Rajapinta ei tarjoa helppoja vastauksia, mutta se avaa kiinnostavia kysymyksiä. Mihin kaikkeen ihminen taipuukaan, ennen kuin alkaa taipua väärään suuntaan? Ja mitä tapahtuu, kun kädet – konkreettisesti – alkavat sanoa jotakin muuta kuin mieli?
Rajapinta on mielestäni valoisa pieni teos. Sen sisällä on sanojen loiste.
Planeetta 9, 2025
- Juha Heinänen
Kommentit
Lähetä kommentti