Vaikka painotus meillä on vahvasti nykyajan suomalaisessa kirjallisuudessa ja uusissa kirjoissa, otamme joskus tutkaimeen myös tällaisia vanhoja klassikkoja. On hyvä muistaa, että tällaiset kirjat kuten Alastalon salissa tai esimerkiksi aiemmin arvioimamme Janne Kuutio ovat olleet aikanaan hyvin moderneja. Niillä on pelkän sisältönsä arvon lisäksi vielä siis myös kulttuurihistoriallinen arvo.
En kuitenkaan halua puuttua kulttuurihistorialliseen arvoon, joka on tässä teoksessa eittämättä erittäin suuri. Teoshan on äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi suomalaiseksi romaaniksikin. Sen sijaan haluan kertoa minkälainen tämä kirja oli ihan tavallisena lukukokemuksena.
Ensin muutama selventävä maininta, että mistä oikeastaan on kysymys. Volter Kilven vuonna 1933 julkaistu Alastalon salissa on 1000-sivuinen romaani, jonka tapahtumapaikkana on nimihenkilön kotona sijaitseva sali (talon suurin huone, ennen olohuonetta puhuttiin saleista), jonne hän on kutsunut pitäjän (Kustavin) kapteenit koolle. Tarkoituksena on tehdä sopimus uuden parkin (kolmimastoinen purjelaiva) rakentamisesta ja osuuksien jakamisesta. Koko kirja kaikkine tapahtumineen mahtuu kuuteen tuntiin ja tapahtumapaikkana on tuo mainittu Herman Mattsonin eli Alastalon sali. Kilpi on sanonut, että juoni ei ole tärkeä, oikeastaan se vain häiritsee, ja se tottavie kyllä käy tässä teoksessa ilmi. Teos on tajunnanvirtaa, sen päähenkilöiden ajatuksia, "sisäistä puhetta", joista käy vähitellen ilmi koko asetelma: kateellinen ja hieman epäonninen Pukkila, rauhallinen, jörö ja vaitelias Härkäniemi, kylän mahtimies ja metsänomistaja (metsän, jonka puita on tarkoitus käyttää laivan rakentamiseen) ja muutama muu avainhenkilö. Esimerkiksi Härkäniemen pohdiskeluja ja hänen piipunvalintaansa (entisaikaan oli tapana pitää taloissa piippuhyllyjä, joista vieras sai valita itselleen jonkin) käsitellään kirjan alussa kymmenien sivujen verran.
Lähtökohtaisesti teos on nerokas. Se heittää romukoppaan perinteiset ajatukset juonesta ja tarinasta ja keskittyy itse kieleen. Kieli on rikasta ja monivivahteista. On helppo nähdä miksi tämä kirja on ollut aikanaan todella merkittävä.
Mutta millaista on kieli, joka on laitettu näiden 1800-luvun loppupuolella eläneiden kippareiden suihin ja ajatuksiin - oikeastaan enemmänkin juuri ajatuksiin, sillä kirjassa puhutaan hyvin niukasti? Se on vanhanaikaista ja raskasta. Jaarittelua ja pahimmillaan mongerrusta. Itseäni alkoi melko pian häiritä myös tapa, jolla lähes jokaisessa sanotussa ja ajatellussa lauseessa on jokin sananlasku tai vertauskuva - jotka ovat kyllä sinällään ihan kekseliäitä - mutta en usko että 1800-luvullakaan kukaan on oikeasti puhunut noin. Entä toinen kysymys: onko ajattelu todella tuollaista äänetöntä puhetta? Sivun pituisia virkkeitä, täynnä vanhahtavia ilmaisuja ja pikkuovelia sananparsia, joista monet ovat myös ontuvia ja vaikeaselkoisia? Asiaa ei tietenkään helpota se, että kieli on varsinais-suomalaista, ei nyt mitään Turun tai Rauman murretta, mutta kuitenkin sellaista, että ulkopuoliselta vaatii erityistä pinnistelyä toisinaan pysyä mukana. Onneksi Kilpi kyllä tietää tämän, ja tilaisuuden tullen aina auttaa lukijaa tuomalla vaivihkaa mukaan selvennyksen. Astia on laiva, Priki ja Parkki ovat purjelaivoja ja niin edelleen.
Kirja on melko raskas luettava, sen kieli on tarpeettoman koukeroista, monet sananparret ontuvia ja vaikeita, jotkut lähtökohtaiset ratkaisut (ajatusten ilmaiseminen pitkinä monimutkaisina koukeroisian virkkeinä) mielestäni kehnoja ja kaiken kaikkiaan varsin työläs luettava. Silti kirjaa ei voi mitenkään sanoa huonoksi lukukokemukseksi. Mutta kyllä tässä nyt jotain aivan muunlaista varmasti seuraavaksi kaipaa.
Mistähän niitä T-paitoija saikaan tilata, joissa lukee "Olen lukenut Volter Kilven Alastalon salissa"?
Mutta millaista on kieli, joka on laitettu näiden 1800-luvun loppupuolella eläneiden kippareiden suihin ja ajatuksiin - oikeastaan enemmänkin juuri ajatuksiin, sillä kirjassa puhutaan hyvin niukasti? Se on vanhanaikaista ja raskasta. Jaarittelua ja pahimmillaan mongerrusta. Itseäni alkoi melko pian häiritä myös tapa, jolla lähes jokaisessa sanotussa ja ajatellussa lauseessa on jokin sananlasku tai vertauskuva - jotka ovat kyllä sinällään ihan kekseliäitä - mutta en usko että 1800-luvullakaan kukaan on oikeasti puhunut noin. Entä toinen kysymys: onko ajattelu todella tuollaista äänetöntä puhetta? Sivun pituisia virkkeitä, täynnä vanhahtavia ilmaisuja ja pikkuovelia sananparsia, joista monet ovat myös ontuvia ja vaikeaselkoisia? Asiaa ei tietenkään helpota se, että kieli on varsinais-suomalaista, ei nyt mitään Turun tai Rauman murretta, mutta kuitenkin sellaista, että ulkopuoliselta vaatii erityistä pinnistelyä toisinaan pysyä mukana. Onneksi Kilpi kyllä tietää tämän, ja tilaisuuden tullen aina auttaa lukijaa tuomalla vaivihkaa mukaan selvennyksen. Astia on laiva, Priki ja Parkki ovat purjelaivoja ja niin edelleen.
Kirja on melko raskas luettava, sen kieli on tarpeettoman koukeroista, monet sananparret ontuvia ja vaikeita, jotkut lähtökohtaiset ratkaisut (ajatusten ilmaiseminen pitkinä monimutkaisina koukeroisian virkkeinä) mielestäni kehnoja ja kaiken kaikkiaan varsin työläs luettava. Silti kirjaa ei voi mitenkään sanoa huonoksi lukukokemukseksi. Mutta kyllä tässä nyt jotain aivan muunlaista varmasti seuraavaksi kaipaa.
Mistähän niitä T-paitoija saikaan tilata, joissa lukee "Olen lukenut Volter Kilven Alastalon salissa"?
- Jari
Kommentit
Lähetä kommentti