Romaanin lukeminen on aika urakka. Mutta kirjan puolivälin kohdalla se alkaa muuttua ihan miellyttäväksi sellaiseksi, Sitä ennen Irina Leivon käsikirjoituksen parissa hurahtaa pari sataa sivua niin, että lukija ei vielä tajua, ettei tarina ole oikeastaan edes alkanut.
Seksillä ja pornolla mässäily on Tervon tavaramerkki. Se on hyvä tietää ennen luku-urakan aloittamista, herkemmät lukijat kun saattavat punastella itsekseen kun kirjailija laittaa rivousvaihteensa päälle limaa syöksevine käärmeenpäineen ynnämuineen. (Tosin kukapa muu kuin Tervo olisi oikea henkilö pohdiskelemaan pakolaisten vastaanottokeskusten riittävän yksityisyyden kysymystä masturbointitarpeen koittaessa.)
Mitäpä tästä nyt sanoisi. Kirja on mielestäni hieman ylikehuttu. Mutta moniulotteinen, puhutteleva ja hyvin kirjoitettu se kyllä on. Sitä ei voi kieltää. Kuka vain haluaa ottaa haasteen vastaan, niin hänelle voi suositella Matriarkkaa.
Otava 2016
- Juha Heinänen
Muualla sanottua:
Matriarkka on laaja romaani inkeriläisten karusta kohtalosta Neuvostoliitossa ja heidän jälkeläisistään tämän päivän Suomessa.
Simpukan kylän kolhoosista väki pakkosiirtyy 1930-luvun puhdistuksissa Siperiaan, toisen maailmansodan aikana Suomeen ja sodan jälkeen takaisin Neuvostoliittoon. Elämä totalitarismin ikeessä koostuu kiimasta, tekstin rekvisiitasta ja runollisista tiivistyksistä, nälästä ja eritteistä.
Rakenteeltaan erittäin sekava tarina kurmottaa oikeutetusti paitsi Neuvostoliittoa myös nyky-Venäjää ja sen tunnistettavaa julkitrollia, ”kohutohtoria”. Jälkiviisas Suomen syyllistäminen inkeriläisten osasta roikkuu romaanissa jeesusteipin varassa.
Kiinnostavaa Matriarkan paasaus ei ole eikä tolkuton rivouskaan. Kyrpää riittää, eroottinen sensibiliteetti puuttuu tyystin.
Veijo Mereltä opittu vikkeläliikkeinen havaintoproosa täytti Tervon kirjallisen temppupenaalin jo esikoisromaanissa Pohjan hovi (1992). Krooninen nokkeluus sopi levottoman juoppouden kuvaamiseen. Inkeriläisten tragediaan ylivirittynyt tyyli tuo turhaan farssimaisen sävyn.
Matriarkan karkeasti kuvatuista henkilöistä ei oikein millään kasva kokonaisia, koskettavia. Kun vielä romaanin huomattavan monipuolinen – ja itsetarkoituksellisen erikoinen – sanasto on omiaan vieraannuttamaan lukijaa fiktion maailmasta, aletaan päästä suuren äärelle.
Matriarkka onkin ainutlaatuinen suomalainen elämys. Kuin katsoisi Jouko Turkan ohjaaman Seitsemän veljestä -televisiosarjan krapulaisena muurahaispesässä istuen. Mikäs siinä.
Suomalaiset ovat masokistinen kansa, ja sen takia meidän on muita helpompaa ottaa vastaan väkisin väännettyjä taidetimantteja.
Pekka Jäntti / Savon Sanomat
Kommentit
Lähetä kommentti