Siirry pääsisältöön

Matriarkka - Jari Tervo

Monisatasivuinen järkäle täynnä tervomaista verbaalista kieputusta, romaani romaanin sisällä, mielikuvitusellisia henkilöhahmoja, raastavaa ja traagista henkilöhistoriaa sekoittuneena koomiseen ja kömpelöön ihmiselon vaivaisuuteen - sellainen on Matriarkka, vaellusromaani, joka seuraa pienen inkeriläisen kylän ihmisten kohtaloja viime vuosisadan alkupuolelta aina nykypäiviin saakka.

Romaanin lukeminen on aika urakka. Mutta kirjan puolivälin kohdalla se alkaa muuttua ihan miellyttäväksi sellaiseksi, Sitä ennen Irina Leivon käsikirjoituksen parissa hurahtaa pari sataa sivua niin, että lukija ei vielä tajua, ettei tarina ole oikeastaan edes alkanut.

Seksillä ja pornolla mässäily on Tervon tavaramerkki. Se on hyvä tietää ennen luku-urakan aloittamista, herkemmät lukijat kun saattavat punastella itsekseen kun kirjailija laittaa rivousvaihteensa päälle limaa syöksevine käärmeenpäineen ynnämuineen. (Tosin kukapa muu kuin Tervo olisi oikea henkilö pohdiskelemaan pakolaisten vastaanottokeskusten riittävän yksityisyyden kysymystä masturbointitarpeen koittaessa.) 

Mitäpä tästä nyt sanoisi. Kirja on mielestäni hieman ylikehuttu. Mutta moniulotteinen, puhutteleva ja hyvin  kirjoitettu se kyllä on. Sitä ei voi kieltää. Kuka vain haluaa ottaa haasteen vastaan, niin hänelle voi suositella Matriarkkaa.

Otava 2016

- Juha Heinänen


Muualla sanottua:

Matriarkka on laaja romaani inkeriläisten karusta kohtalosta Neuvostoliitossa ja heidän jälkeläisistään tämän päivän Suomessa.

Simpukan kylän kolhoosista väki pakkosiirtyy 1930-luvun puhdistuksissa Siperiaan, toisen maailmansodan aikana Suomeen ja sodan jälkeen takaisin Neuvostoliittoon. Elämä totalitarismin ikeessä koostuu kiimasta, tekstin rekvisiitasta ja runollisista tiivistyksistä, nälästä ja eritteistä.

Rakenteeltaan erittäin sekava tarina kurmottaa oikeutetusti paitsi Neuvostoliittoa myös nyky-Venäjää ja sen tunnistettavaa julkitrollia, ”kohutohtoria”. Jälkiviisas Suomen syyllistäminen inkeriläisten osasta roikkuu romaanissa jeesusteipin varassa.

Kiinnostavaa Matriarkan paasaus ei ole eikä tolkuton rivouskaan. Kyrpää riittää, eroottinen sensibiliteetti puuttuu tyystin.

Veijo Mereltä opittu vikkeläliikkeinen havaintoproosa täytti Tervon kirjallisen temppupenaalin jo esikoisromaanissa Pohjan hovi (1992). Krooninen nokkeluus sopi levottoman juoppouden kuvaamiseen. Inkeriläisten tragediaan ylivirittynyt tyyli tuo turhaan farssimaisen sävyn.

Matriarkan karkeasti kuvatuista henkilöistä ei oikein millään kasva kokonaisia, koskettavia. Kun vielä romaanin huomattavan monipuolinen – ja itsetarkoituksellisen erikoinen – sanasto on omiaan vieraannuttamaan lukijaa fiktion maailmasta, aletaan päästä suuren äärelle.

Matriarkka onkin ainutlaatuinen suomalainen elämys. Kuin katsoisi Jouko Turkan ohjaaman Seitsemän veljestä -televisiosarjan krapulaisena muurahaispesässä istuen. Mikäs siinä.

Suomalaiset ovat masokistinen kansa, ja sen takia meidän on muita helpompaa ottaa vastaan väkisin väännettyjä taidetimantteja.

Pekka Jäntti / Savon Sanomat

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suvi Rimpiläinen: Hiljaiset hiihtäjät - 26 tarinaa pieruista

Nyt sain käsiini jotain häkellyttävää - kirjan pieruista! Tuosta vaietusta, mutta kaikille tutusta peräpään aiheesta. Täytyy sanoa, että kun pakettia aloin auki ropeloimaan, niin mielessä kutkutti monenlaisia ajatuksia: onko kyseessä kakkahuumoria kolmanteen potenssiin, taukoamatonta suolikaasujen sinfoniaa vai jotain ihan muuta? Ja ilokseni sain huomata, että jotain muutahan se oli. Todella hersyvän pursuvasti kirjoitettua novellimuotoista uutta kaunoa, jossa piereminen on vain sivujuonne. Kirjassa on tosiaan 26 toinen toistaan hulvattomampaa tarinaa. Kieliasu on - aina toki tarinan kontekstista riippuen - rehellistä murretta; aihepiirit mitä moninaisimpia aina musiikkiopiston viulukonsertista palvelutalossa asuvaan entiseen petomaaniin. Toiset tarinat ovat tietysti enemmän suosikkejani kuin toiset, mutta kaikki saivat kyllä hymyn kareilemaan suupielissä, ja osa käynnisti isommankin kikatuksen.  Pidän Rimpiläisen tyylistä kovasti, ja mielelläni suosittelen tätä kaikille, paitsi el...

Anni Kytömäki : Mirabilis

Anni Kytömäen Mirabilis  on mielenkiintoinen ja omaperäinen teos, joka käsittelee yksilön kokemusta muuttuvassa ja usein arvaamattomassa maailmassa. Kytömäki on tunnettu lyyrisestä tyylistään ja herkästä kielenkäytöstään, ja Mirabilis ei petä tässä suhteessa. Teos yhdistelee proosaa ja runollista ilmaisua, luoden tekstille unenomaista ja maagista tunnelmaa. Mielestäni teoksen suurin yksittäinen vahvuus on sen kieli. Kirjailija tuottaa erittäin kuvallista ja ilmaisuvoimaista tekstiä, joka houkuttelee lukijan syvemmälle tarinaan. Hänen tapansa kuvata tunteita ja tunnelmia on hienovarainen, ja monet lauseet jäävät mieleen vahvan visuaalisuutensa ja symboliikkansa vuoksi. Kirja ei kuitenkaan ole nopealukuinen, vaan se vaatii keskittymistä ja pysähtymistä, sillä jokainen sana tuntuu harkitulta. 1800-luvun nälkävuosiin sijoittuva teos sisältää runsaasti symboliikkaa, joka avautuu eri tavalla riippuen lukijan omista tulkinnoista. Teoksen maailma on täynnä salaperäisiä elementtejä, jotka h...

Eppu Nuotio : Myrkkykeiso

Ellen Lähteen tutkimuksia -sarjan avausteos nyt Arvioissa. Kyseessä on oikeastaan ihan tyylipuhdas dekkari, vieläpä Agatha Christien henkeen (vrt. Neiti Marple). Mutta on se toki paljon muutakin. Varsinaiseen juoneen sen enempää puuttumatta voin todeta ainakin seuraavaa: Tuoreita kielikuvia ja vetovoimaista kieltä. Kiinnostavia ja myös melko uskottavia henkilöhahmoja. Henkilögalleria oli omaan makuuni kuitenkin hieman turhan runsas. Piti pinnistellä, että muisti kuka olikaan Jenni ja Sini, tämä toki helpottui siinä kirjan puolivälin paikkeilla. Kirja oli mukaansatempaava, ja olisin vallan hyvin voinut lukea pidemmänkin version tästä tarinasta, sillä mielestäni tarina oli hieman ohut. Vanhaa kunnon "kuka teki murhan" -dekkaria tästä kuitenkin löytää, eikä lainkaan hassummin toteutettuna. Otava 2017   - Juha Heinänen