Siirry pääsisältöön

Pentti A.O. Haikonen: Tietoisuus, tekoäly ja robotit

Kirjoittaja on päättänyt tarttua kiinni lähes tabuna pidettyyn aiheeseen, tietoisuuden mysteeriin, ja melko itsevarmasti esittää myös oman näkemyksensä siitä, miten tietoisia, oikeasti älykkäitä koneita voitaisiin rakentaa.

Dennetin teokset, karteesiolainen teatteri, himomaterialismi (henkisyyttä ei ole), panteismi (olemassaolo on henkeä) - kaikki ne joutavat romukoppaan. Esimerkiksi karteesiolaisen dualismin perusongelma on, että miten henkinen ja fyysinen voivat vuorovaikuttaa toistensa kanssa, kun ilmeisesti se aivojen käpyrauhanen ei kuitenkaan ole sielun majapaikka (onkohan kenellekään tullut mieleen, että ehkä sielu on tuntemattomassa ulottuuvuudessa, eikä niiden vuorovaikutusta voi sen takia havaita - aivan kuin neliulottteinenkin kappale vain jostain "plopsahtaa" tähän meidän maailmaamme ilman mitään yhdistävää kiinnekohtaa?).

Kirjan perusajatus on, että nykyinen tietotekniikka - ns. tekoäly mukaanlukien - operoi symboleilla, eikä näin ollen voi koskaan olla tietoinen mielen sisällöistä, joihin pelkillä esittävillä symboleilla ei voi päästä kiinni. Mikä ratkaisuksi? Koneen pitää tietysti operoida suoraan merkityksillä, mielen sisällöillä, eli kvalioilla, koneen pitää saada tila "koen punaisen värin näkemisen", jolla se sitten voi operoida aidosti. Tai "tunnen olevani surullinen", "tunnen olevani kiitollinen". Tämä kuulostaa toki järkevältä. Ongelma on vain se että nämä kvaliat, kokemuksen-kokemukset ovat yksi suurimmista mysteereistä mitä tiedetään olevan. Se että toteaa koneen pystyvän operoimaan sisällöillä symbolien sijaan on pelkkä lause, josta ei löydy avainta mysteerien lukon avaamiseen. Voiko koneen saada kokemaan "minuutta"? Toki yritystä on ollut, ja osittain se on kiehtovaakin: kirjoittaja on rakentanut pienen robotin, jossa on alkeellisia tietoisuuden rakennuspalikoita. Toinen kysymys on, että vaikka tietoinen kone pystyttäisiin rakentamaan, miten voisimme tietää, että se on aidosti tietoinen, eikä pelkkä simulaatio?

Kaikki mitä tietoisuudesta on kirjoitettu viimeisten tuhansien vuosien aikana on roskaa - niin myös tämä kirja. Mutta huomaan nyt takertuneeni omassa puuskassani kirjan sisällön yhteen perushaaraan, mikä ei ole tarkoitus. Aihe on kuitenkin niin raflaava, että tähän ansaan helposti lankeaa. Mutta tarkoitus on tietysti puhua itse kirjasta. Se on hyvin ja selkeästi kirjoitettu. Huumoria unohtamatta. Jokaisen luvun lopussa pohjustetaan seuraavaa lukua, mikä mielestäni toimii hyvin tämänkaltaisessa hyvinkin abstraktissa aiheessa. Omasta mielestäni kiinnostavin anti löytyy kirjan viimeisistä luvuista, joissa pohditaan mielenkiintoisia asioita aina seksiroboteista tulevaisuuden singulariteettiin ja sen jälkeiseen maailmaan.

 

 Art House 2018


- Jouko Salminen



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suvi Rimpiläinen: Hiljaiset hiihtäjät - 26 tarinaa pieruista

Nyt sain käsiini jotain häkellyttävää - kirjan pieruista! Tuosta vaietusta, mutta kaikille tutusta peräpään aiheesta. Täytyy sanoa, että kun pakettia aloin auki ropeloimaan, niin mielessä kutkutti monenlaisia ajatuksia: onko kyseessä kakkahuumoria kolmanteen potenssiin, taukoamatonta suolikaasujen sinfoniaa vai jotain ihan muuta? Ja ilokseni sain huomata, että jotain muutahan se oli. Todella hersyvän pursuvasti kirjoitettua novellimuotoista uutta kaunoa, jossa piereminen on vain sivujuonne. Kirjassa on tosiaan 26 toinen toistaan hulvattomampaa tarinaa. Kieliasu on - aina toki tarinan kontekstista riippuen - rehellistä murretta; aihepiirit mitä moninaisimpia aina musiikkiopiston viulukonsertista palvelutalossa asuvaan entiseen petomaaniin. Toiset tarinat ovat tietysti enemmän suosikkejani kuin toiset, mutta kaikki saivat kyllä hymyn kareilemaan suupielissä, ja osa käynnisti isommankin kikatuksen.  Pidän Rimpiläisen tyylistä kovasti, ja mielelläni suosittelen tätä kaikille, paitsi el...

Anni Kytömäki : Mirabilis

Anni Kytömäen Mirabilis  on mielenkiintoinen ja omaperäinen teos, joka käsittelee yksilön kokemusta muuttuvassa ja usein arvaamattomassa maailmassa. Kytömäki on tunnettu lyyrisestä tyylistään ja herkästä kielenkäytöstään, ja Mirabilis ei petä tässä suhteessa. Teos yhdistelee proosaa ja runollista ilmaisua, luoden tekstille unenomaista ja maagista tunnelmaa. Mielestäni teoksen suurin yksittäinen vahvuus on sen kieli. Kirjailija tuottaa erittäin kuvallista ja ilmaisuvoimaista tekstiä, joka houkuttelee lukijan syvemmälle tarinaan. Hänen tapansa kuvata tunteita ja tunnelmia on hienovarainen, ja monet lauseet jäävät mieleen vahvan visuaalisuutensa ja symboliikkansa vuoksi. Kirja ei kuitenkaan ole nopealukuinen, vaan se vaatii keskittymistä ja pysähtymistä, sillä jokainen sana tuntuu harkitulta. 1800-luvun nälkävuosiin sijoittuva teos sisältää runsaasti symboliikkaa, joka avautuu eri tavalla riippuen lukijan omista tulkinnoista. Teoksen maailma on täynnä salaperäisiä elementtejä, jotka h...

Eppu Nuotio : Myrkkykeiso

Ellen Lähteen tutkimuksia -sarjan avausteos nyt Arvioissa. Kyseessä on oikeastaan ihan tyylipuhdas dekkari, vieläpä Agatha Christien henkeen (vrt. Neiti Marple). Mutta on se toki paljon muutakin. Varsinaiseen juoneen sen enempää puuttumatta voin todeta ainakin seuraavaa: Tuoreita kielikuvia ja vetovoimaista kieltä. Kiinnostavia ja myös melko uskottavia henkilöhahmoja. Henkilögalleria oli omaan makuuni kuitenkin hieman turhan runsas. Piti pinnistellä, että muisti kuka olikaan Jenni ja Sini, tämä toki helpottui siinä kirjan puolivälin paikkeilla. Kirja oli mukaansatempaava, ja olisin vallan hyvin voinut lukea pidemmänkin version tästä tarinasta, sillä mielestäni tarina oli hieman ohut. Vanhaa kunnon "kuka teki murhan" -dekkaria tästä kuitenkin löytää, eikä lainkaan hassummin toteutettuna. Otava 2017   - Juha Heinänen