Pentti A.O. Haikonen: Tietoisuus, tekoäly ja robotit

Kirjoittaja on päättänyt tarttua kiinni lähes tabuna pidettyyn aiheeseen, tietoisuuden mysteeriin, ja melko itsevarmasti esittää myös oman näkemyksensä siitä, miten tietoisia, oikeasti älykkäitä koneita voitaisiin rakentaa.

Dennetin teokset, karteesiolainen teatteri, himomaterialismi (henkisyyttä ei ole), panteismi (olemassaolo on henkeä) - kaikki ne joutavat romukoppaan. Esimerkiksi karteesiolaisen dualismin perusongelma on, että miten henkinen ja fyysinen voivat vuorovaikuttaa toistensa kanssa, kun ilmeisesti se aivojen käpyrauhanen ei kuitenkaan ole sielun majapaikka.

Kirjan perusajatus on, että nykyinen tietotekniikka - ns. tekoäly mukaanlukien - operoi symboleilla, eikä näin ollen voi koskaan olla tietoinen mielen sisällöistä, joihin pelkillä esittävillä symboleilla ei voi päästä kiinni. Mikä ratkaisuksi? Koneen pitää tietysti operoida suoraan merkityksillä, mielen sisällöillä, eli kvalioilla, koneen pitää saada tila "koen punaisen värin näkemisen", jolla se sitten voi operoida aidosti. Tai "tunnen olevani surullinen", "tunnen olevani kiitollinen". Tämä kuulostaa toki järkevältä. Ongelma on vain se että nämä kvaliat, kokemuksen-kokemukset ovat yksi suurimmista mysteereistä mitä tiedetään olevan. Se että toteaa koneen pystyvän operoimaan sisällöillä symbolien sijaan on pelkkä lause, josta ei löydy avainta mysteerien lukon avaamiseen. Voiko koneen saada kokemaan "minuutta"? Toki yritystä on ollut, ja osittain se on kiehtovaakin: kirjoittaja on rakentanut pienen robotin, jossa on alkeellisia tietoisuuden rakennuspalikoita. Toinen kysymys on, että vaikka tietoinen kone pystyttäisiin rakentamaan, miten voisimme tietää, että se on aidosti tietoinen, eikä pelkkä simulaatio?

Kaikki mitä tietoisuudesta on kirjoitettu viimeisten tuhansien vuosien aikana on roskaa - niin myös tämä kirja. Mutta huomaan nyt takertuneeni omassa puuskassani kirjan sisällön yhteen perushaaraan, mikä ei ole tarkoitus. Aihe on kuitenkin niin raflaava, että tähän ansaan helposti lankeaa. Mutta tarkoitus on tietysti puhua itse kirjasta. Se on hyvin ja selkeästi kirjoitettu. Huumoria unohtamatta. Jokaisen luvun lopussa pohjustetaan seuraavaa lukua, mikä mielestäni toimii hyvin tämänkaltaisessa hyvinkin abstraktissa aiheessa. Omasta mielestäni kiinnostavin anti löytyy kirjan viimeisistä luvuista, joissa pohditaan mielenkiintoisia asioita aina seksiroboteista tulevaisuuden singulariteettiin ja sen jälkeiseen maailmaan.

 

 Art House 2018

- Jouni