Siirry pääsisältöön

Pentti A.O. Haikonen: Tietoisuus, tekoäly ja robotit

Kirjoittaja on päättänyt tarttua kiinni lähes tabuna pidettyyn aiheeseen, tietoisuuden mysteeriin, ja melko itsevarmasti esittää myös oman näkemyksensä siitä, miten tietoisia, oikeasti älykkäitä koneita voitaisiin rakentaa.

Dennetin teokset, karteesiolainen teatteri, himomaterialismi (henkisyyttä ei ole), panteismi (olemassaolo on henkeä) - kaikki ne joutavat romukoppaan. Esimerkiksi karteesiolaisen dualismin perusongelma on, että miten henkinen ja fyysinen voivat vuorovaikuttaa toistensa kanssa, kun ilmeisesti se aivojen käpyrauhanen ei kuitenkaan ole sielun majapaikka.

Kirjan perusajatus on, että nykyinen tietotekniikka - ns. tekoäly mukaanlukien - operoi symboleilla, eikä näin ollen voi koskaan olla tietoinen mielen sisällöistä, joihin pelkillä esittävillä symboleilla ei voi päästä kiinni. Mikä ratkaisuksi? Koneen pitää tietysti operoida suoraan merkityksillä, mielen sisällöillä, eli kvalioilla, koneen pitää saada tila "koen punaisen värin näkemisen", jolla se sitten voi operoida aidosti. Tai "tunnen olevani surullinen", "tunnen olevani kiitollinen". Tämä kuulostaa toki järkevältä. Ongelma on vain se että nämä kvaliat, kokemuksen-kokemukset ovat yksi suurimmista mysteereistä mitä tiedetään olevan. Se että toteaa koneen pystyvän operoimaan sisällöillä symbolien sijaan on pelkkä lause, josta ei löydy avainta mysteerien lukon avaamiseen. Voiko koneen saada kokemaan "minuutta"? Toki yritystä on ollut, ja osittain se on kiehtovaakin: kirjoittaja on rakentanut pienen robotin, jossa on alkeellisia tietoisuuden rakennuspalikoita. Toinen kysymys on, että vaikka tietoinen kone pystyttäisiin rakentamaan, miten voisimme tietää, että se on aidosti tietoinen, eikä pelkkä simulaatio?

Kaikki mitä tietoisuudesta on kirjoitettu viimeisten tuhansien vuosien aikana on roskaa - niin myös tämä kirja. Mutta huomaan nyt takertuneeni omassa puuskassani kirjan sisällön yhteen perushaaraan, mikä ei ole tarkoitus. Aihe on kuitenkin niin raflaava, että tähän ansaan helposti lankeaa. Mutta tarkoitus on tietysti puhua itse kirjasta. Se on hyvin ja selkeästi kirjoitettu. Huumoria unohtamatta. Jokaisen luvun lopussa pohjustetaan seuraavaa lukua, mikä mielestäni toimii hyvin tämänkaltaisessa hyvinkin abstraktissa aiheessa. Omasta mielestäni kiinnostavin anti löytyy kirjan viimeisistä luvuista, joissa pohditaan mielenkiintoisia asioita aina seksiroboteista tulevaisuuden singulariteettiin ja sen jälkeiseen maailmaan.

 

 Art House 2018


- Jouni



Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Markku Salo : Rajapinta

Markku Salo on tuttu nimi tietokirjallisuuden puolelta, ja nyt päätin tutustua hänen ensimmäiseen kaunokirjalliseen teokseensa nimeltään "Rajapinta". Kyseessä on yhdeksän novellin kokoelma.  Jo ensimmäinen novelli  "Säpsähdys" antaa viitteitä, että tällä kertaa ei ole ehkä aivan tavanomaisinta tekstiä tulossa. Rajapinta on yllättävä, lämmin ja ajoittain kylmäävä novellikokoelma. Tarinat liikkuvat monenlaisissa maisemissa: unestaan heräävä Mozart kohtaa musiikin demonisen kierteen, kun taas nykyajan koodari Pecca purkaa omaa elämäänsä bugien, deadlinejen ja burnoutin keskellä. Novellissa "Sikin sokin, hujan hajan" omien ajatustensa - ja tavaroidensa - kanssa elävä Kaarina on minimalistinen ja koskettava ihmiskuvaus. Enkä ainakaan minä tiedä yhtään toista novellia, jossa pääosassa seikkailisivat kaksiulotteiset välkkyvät sähköoliot. Koko kirjan taustalla kulkee filosofinen pohjavire, joka on kirjan punainen lanka - kenties juuri se Rajapinta.. Oma oivallukse...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Roope Lipasti : Linnan juhlat

Linnan juhlat  seuraa keski-ikäisen Hannun tarinaa, jonka suurin unelma on päästä presidentin linnaan itsenäisyyspäivän juhliin. Tällainen haaveiluhan on varmasti monelle suomalaiselle tuttua, mutta nyt mennäänkin sitten aika lailla överiksi. Tapahtumat alkavat vuoden 2016 jälkeen, kun Hannun peruselämä pettää: avioliitto hajoaa, koti ja työ ovat uhattuina. Hän horjahtaa elämän reunalle, kunnes kohtaa Mikon, "persoonan treenaajan", jonka kanssa hänen haaveensa alkaa konkretisoitua.  Kirja sekoittaa tragikoomisen ja yhteiskunnallisen tarkastelun: mukana on mediaspektaakkelia, sanomalehtikiistoja sekä ikä- ja yhteiskuntaluokkasidonnaista huumoria. Teos hakee komiikkaansa jokapäiväisistä vaikeuksista ja absurdin paljastaman vakavuuden kautta. Tarina on pinnaltaan kevyttä luettavaa, mutta sisältää syvempää synkkyyttä ja  yhteiskuntakritiikkiäkin. Kerronta liikkuu Hannun ja Marian näkökulmien välillä (painottuen kuitenkin Hannuun), ja mukaan on liitetty myös virallisia...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Jan Haglund : Kraak - mitä lie räpiköintiä

Jan Haglundin Kraak – mitä lie räpiköintiä on omintakeinen, mustan huumorin ja eksistentiaalisen levottomuuden kyllästämä pieni romaani, joka tarkastelee ihmisen ja maailman välistä haurasta suhdetta yhden ajelehtivan päähenkilön kautta. Teos voitti Planeetta 9:n järjestämän "Yllätä meidät 2024" -kirjoituskilpailun — eikä ihme: Haglundin ääni on onnistuu olemaan erottuva. Romaani alkaa arkisesta tilanteesta: mies on muuttanut uuteen asuntoon, ympärillään banaanilaatikoita ja omia ajatuksiaan. Siitä avautuu hitaasti syvempään, absurdin ja todellisuuden rajalla tasapainoilevaan kudokseen, jossa varis toimii sekä hahmon mielen että myyttisen alitajunnan peilinä. Haglund kutoo arkisista havainnoista ja metafyysisestä pyörittelystä kauniin ja tunnistettavan kuvan ihmisen irrallisuudesta. Teksti on täynnä teräviä havaintoja, itseironisia monologeja ja elämän kyllästämää ajatuksenjuoksua, joka paikoin muistuttaa sekä Kaurismäen lakonisuutta että J.D. Salingerin sisäistä puhetta....
Lähetä kommentti
Lue lisää