Siirry pääsisältöön

Antti Heikkinen: Eila Roine

Antti Heikkinen on toimittaja joka ryhtyi kulttuurihenkilöiden elämäkertakirjoittajaksi. Hänen kirjoittamia elämäkertoja aikaisemmin ovat mm.  Juice Leskinen, Kari Tapio, Heikki Turunen.  Omien sanojen mukaan hän ei olisi voinut  muutama vuosi sitten kuvitellakaan ryhtyvänsä arvostamansa Eila Roineen elämäkerran kirjoittajaksi. No, aika ja muutamat tapaamiset tekivät tehtävänsä. Eila Roine lupautui ja oikeastaan pyysi Antti Heikkistä elämänsä tarinan kirjoittajaksi.

Eila Roineen tarina on samalla suomalaisen teatterin historia, pitkä pätkä sitä. Roine on jo yli 90 vuotias ja ollut teatterin lavalla vuodesta 1951, suurimman osan työhistoriasta Tampereen Työväen Teatterin lavalla. Ensin hän oli oppilas, kaikkien niiden konkareitten taustalla ja jonkun ajan kuluttua tasavertaisena mestareidn vierellä. Roineen oman tarinan mukaan hänestä ei ollut muuhun kuin näyttelijäksi, koulutodistus oli niin huono!
Kaiken kaikkiaan Eila Roine oli TTT:N  lavalla 43 vuotta. 

 

 Meidän teatterin ja viihteen ystävien tavoitettavissa ja nähtävissä hän oli liki 70 vuotta! Onko kenelläkään mitään valittamista hänen töistään teatterissa, elokuvissa tai televisiossa. En ole vielä tavoittanut ketään. Ja tuskin tuleekaan.

Antti Heikkinen kirjoittaa niin tarkasti, että voisi tenttiä suomalaisesta teatterihistoriasta.  Eila Roineen muistissa ei ole mitään vikaa. Heikkinen tavoittaa tunnelman jossa on milläkin vuosikymmenellä eletty. Roineen teatterisuku alkoi hänen isänsä Eero Roineen harrastuksesta, kaupanhoitajasta tuli jo nuorena ammattinäyttelijä. Hän halusi ja sai vaimokseen Sylvi Raunion joka oli itse ja myös hänen vanhempansa olivat innokkaita harrastajanäyttelijöitä.
Eila Orvokki Roine syntyi Turussa 26.marraskuuta 1931. Isä Roine oli jo sukunsa myötä työväen henkinen ja oli Turun Työväen Teatterissa. Tampereelle hän siitryi ja siirsi perheensä 1936 kun Tampereen Työväen Teatteri kutsui.

Kuten tiedämme Eila sai kaksi sisarusta  Eskon ja Liisan joista heistäkin tuli näyttelijöitä.
Avioliitto näyttelijä-ohjaaja Vili Auvisen kanssa kesti yli 40 vuotta Auvisen kuolemaan saakka. Tietenkin lapset, pojat Tommi ja Janne sekaantuivat näyttämötaiteen tekemiseen.

Eila Roineen mieleenpainuvimpia rooleja olivat  elokuva Pitkäjärveläiset (1951),  Täällä Pohjantähden alla (TTT  1961-1962), tv-sarja Heikki ja Kaija (TV2, 1961-1971),  Miesvihaaja (TTT 1976), tv-sarja Rintamäkeläiset (TV 2, 1972-1978), Suruttomat (TTT 2004), ja Pikku Kakkosen mummo (1996-2013).

Antti Heikkinen on kirjoittanut 600 sivua asiaa ja elämää jossa on kaikki elämän vivahteet. Heikkisen luovuus pitää lukijan mielenkiinnon yllä ja antaa monta asiaa ja tapahtumaa loistavan näyttelijän elämästä. Minkäänlaista diivaa Eila Roineesta ei saa, ei millään. Hän on elänyt työssä jossa viihtyy, ihmisten keskellä joita on itse arvostanut ja kiittänyt. Hänen työtään kunnioittaa koska rooleissaan hän on aina ollut se joka on roolinsa täydellinen muotokuva.
Kiitos ja kumarrus niin kirjailijalle kuin näyttelijälle joka kirjankin pääroolissa on antoisa.

 

Otava 2023

 

- Maija Kääntä


 

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Markku Salo : Rajapinta

Markku Salo on tuttu nimi tietokirjallisuuden puolelta, ja nyt päätin tutustua hänen ensimmäiseen kaunokirjalliseen teokseensa nimeltään "Rajapinta". Kyseessä on yhdeksän novellin kokoelma.  Jo ensimmäinen novelli  "Säpsähdys" antaa viitteitä, että tällä kertaa ei ole ehkä aivan tavanomaisinta tekstiä tulossa. Rajapinta on yllättävä, lämmin ja ajoittain kylmäävä novellikokoelma. Tarinat liikkuvat monenlaisissa maisemissa: unestaan heräävä Mozart kohtaa musiikin demonisen kierteen, kun taas nykyajan koodari Pecca purkaa omaa elämäänsä bugien, deadlinejen ja burnoutin keskellä. Novellissa "Sikin sokin, hujan hajan" omien ajatustensa - ja tavaroidensa - kanssa elävä Kaarina on minimalistinen ja koskettava ihmiskuvaus. Enkä ainakaan minä tiedä yhtään toista novellia, jossa pääosassa seikkailisivat kaksiulotteiset välkkyvät sähköoliot. Koko kirjan taustalla kulkee filosofinen pohjavire, joka on kirjan punainen lanka - kenties juuri se Rajapinta.. Oma oivallukse...

Roope Lipasti : Linnan juhlat

Linnan juhlat  seuraa keski-ikäisen Hannun tarinaa, jonka suurin unelma on päästä presidentin linnaan itsenäisyyspäivän juhliin. Tällainen haaveiluhan on varmasti monelle suomalaiselle tuttua, mutta nyt mennäänkin sitten aika lailla överiksi. Tapahtumat alkavat vuoden 2016 jälkeen, kun Hannun peruselämä pettää: avioliitto hajoaa, koti ja työ ovat uhattuina. Hän horjahtaa elämän reunalle, kunnes kohtaa Mikon, "persoonan treenaajan", jonka kanssa hänen haaveensa alkaa konkretisoitua.  Kirja sekoittaa tragikoomisen ja yhteiskunnallisen tarkastelun: mukana on mediaspektaakkelia, sanomalehtikiistoja sekä ikä- ja yhteiskuntaluokkasidonnaista huumoria. Teos hakee komiikkaansa jokapäiväisistä vaikeuksista ja absurdin paljastaman vakavuuden kautta. Tarina on pinnaltaan kevyttä luettavaa, mutta sisältää syvempää synkkyyttä ja  yhteiskuntakritiikkiäkin. Kerronta liikkuu Hannun ja Marian näkökulmien välillä (painottuen kuitenkin Hannuun), ja mukaan on liitetty myös virallisia...

Jan Haglund : Kraak - mitä lie räpiköintiä

Jan Haglundin Kraak – mitä lie räpiköintiä on omintakeinen, mustan huumorin ja eksistentiaalisen levottomuuden kyllästämä pieni romaani, joka tarkastelee ihmisen ja maailman välistä haurasta suhdetta yhden ajelehtivan päähenkilön kautta. Teos voitti Planeetta 9:n järjestämän "Yllätä meidät 2024" -kirjoituskilpailun — eikä ihme: Haglundin ääni on onnistuu olemaan erottuva. Romaani alkaa arkisesta tilanteesta: mies on muuttanut uuteen asuntoon, ympärillään banaanilaatikoita ja omia ajatuksiaan. Siitä avautuu hitaasti syvempään, absurdin ja todellisuuden rajalla tasapainoilevaan kudokseen, jossa varis toimii sekä hahmon mielen että myyttisen alitajunnan peilinä. Haglund kutoo arkisista havainnoista ja metafyysisestä pyörittelystä kauniin ja tunnistettavan kuvan ihmisen irrallisuudesta. Teksti on täynnä teräviä havaintoja, itseironisia monologeja ja elämän kyllästämää ajatuksenjuoksua, joka paikoin muistuttaa sekä Kaurismäen lakonisuutta että J.D. Salingerin sisäistä puhetta....