Anni Kytömäki : Kivitasku

 Kivitasku on Anni Kytömäen toinen romaani. Kyseessä on monikerroksinen ja -ulotteinen sukupolviromaani, joka kuljettaa lukijaa läpi kolmen eri aikakauden ja useiden päähenkilöiden: 1800-luvun Sergein, 1950-luvun Helenan ja 2010-luvun Vekan tarinat limittyvät tarinan edetessä toisiinsa  ja muodostavat taitavasti kudelman, jossa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus heijastavat toisiaan. Tapahtumien maisemina toimivat paitsi suomalaiset metsät ja kalliot, myös Karjala, Neuvostoliitto ja jopa etäinen Pääsiäissaari – kaikki osa ihmisen ja luonnon välistä, universaalia kertomusta.

Yksi romaanin tarkastelukulmista - niitä on lukuisia - on sukujen tarinat, vaietut salaisuudet ja traumaattinen perintö, ja miten ne muovaavat yksilön identiteettiä. Menneet teot ja niiden seuraukset kantautuvat nykypäivään, ja henkilöhahmojen kohtalot kietoutuvat osaksi suurempaa, kollektiivista muistia. Identiteetti ei ole yksin omatekoinen, vaan rakentuu osaksi toisten kokemuksia ja valintoja.

 

Kytömäen kieli tekee metsästä ja kallioperästä lähes eläviä, vaikuttavia voimia. Luontokuvauksessa on paikoin myyttisiä sävyjä – suomalainen kansanperinne ja slaavilainen mystiikka tuovat tekstiin syvyyttä. Luonto on myös henkilöiden sisäisten maisemien peili: rikkoontunut kallio, sulava jää ja kivien paino kertovat ihmismielen tiloista ja haavoittuvuuksista.

Tarinassa on kosolti oivallisia käänteitä, kuitenkin niin, että realistisuus ei ainakaan omasta mielestäni etäänny liikaa. Esimerkiksi se kuinka Sergei muuttuu Albertiksi on suorastaan oivaltavaa, ja vakka se hipoo ehkä realisimin rajoja, uskoakseni se on täysin mahdollista. 

Yksi kirjan vahvoja ja koskettavia teemoja on myös psyykkinen haavoittuvuus, erityisesti Helenan tarinassa. Mielen ja ruumiin vapaus rinnastuu maaperän rikkoutumiseen: ihminen voi joutua ulkoisten voimien muovaamaksi, joskus väkivalloin. Historiassa käytettyjen menetelmien käsittely on raastavaa mutta tärkeää, ja se avaa ikkunan aikakauden lääketieteelliseen historiaan ja sen eettisiin kipukohtiin. Kytömäki nostaa esiin kysymyksiä siitä, kuka saa määritellä toisen "normaalin" – ja millä hinnalla.

Romaanin rakenne on kuitenkin monitasoinen ja vaatii lukijalta keskittymistä. Aikatasot ja kertojat vaihtuvat, mutta tarina rakentuu vähitellen ehjäksi kokonaisuudeksi, jonka palaset loksahtelevat paikoilleen kuin luonnon muovaamat kivet. Kytömäki ei aliarvioi lukijaansa: Kivitasku ei tarjoa nopeita palkintoja, mutta se palkitsee kärsivällisyyden yllättävillä käänteillä ja syvällä resonanssilla.
Suosittelen Kivitaskua kaikille, jotka arvostavat kaunista ja ajattelevaa suomalaista proosaa, historiallisia kerroksia sekä syvällistä luontokuvausta. Erityisesti lukijoille, joita kiinnostavat ihmismielen hauraus, perhesiteet ja luonnon myyttinen voima.

Hoppu ei ole hyvä ajatus tämän kirjan kanssa (niin kuin ei varmaan minkään kirjan kanssa), sillä kyseessä on lähes 650-sivuinen massiivinen teos. Kirja vaatiikin aikaa ja keskittymistä, mutta antaa vastineeksi runsautta, syvyyttä ja ajattomuutta. Se on kertomus siitä, mitä me perimme ja miten siitä voi syntyä jotain uutta ja toivoa kantavaa.

 

Gummerus 2017 

 

- Juha Heinänen