Ensin pikainen tietoisku Gösta Serlachiuksesta, joka oli ainakin itselleni tuttu vain yhtenä Suomen teollisuuden nimistä. Serlachius nousi nopeasti, lähinnä sukulaisuussuhteidensa ansiosta, Mäntän paperitehtaiden johtoon aivan 1900-luvun alussa. Mutta hän oli myös suuri kulttuurin ja taiteen ystävä, merkittävä Suomen kansallistaiteilijoiden tukija ja muunkin kulttuurin. (Ainoa, mitä hän ei sanojensa mukaan ymmärtänyt oli musiikki). Hänellä oli merkittävä rooli niin suomalaisen paperiteollisuuden viennin pienooreni kuin myös ensin sisällissodassa ja myöhemmin Talvisodassa, jossa hän neuvotteli Suomelle elintärkeää apua ulkomailla.
Orasen kirja kertoo Gösta Serlachius –nimisen suomalaisen teollisuusjohtajan ja mesenaatin elämästä: hänen nousustaan, tehtaita ja yrityksiä perustavasta urastaan, perhe-, raha- ja vallankäyttötarinoistaan, sekä vaikutuksestaan taiteeseen ja yhteiskuntaan.
Mutta kirjalla on myös henkilökohtaisempi ja syvempi puolensa.. Teksti tekee Serlachiuksesta inhimillisen hahmon: ei pelkkä “suurmies”, vaan ihminen, joka kohtaa asioita: rakkaus, perhe, valetut valinnat, menestys ja ristiriidat.
Koska kirja on ensimmäiseen persoonaan kirjoitettu, siihen liittyy objektiiviisuden, tai lähinnä objektiivisuuden puuttumisen, ongelma. Minä-muodon etuna on läheisyys, mutta se myös kaunistaa kertojaansa. Serlachius näyttäytyy usein omaa puoltaan korostavassa valossa, ja esimerkiksi hänen serkkujensa Sissin (joka oli myös ensimmäinen vaimo) ja Aleksin hahmot jäävät yksipuolisiksi. Lukija joutuu pohtimaan, missä kulkee fiktion ja todellisuuden raja, ja kuinka paljon kertojan näkökulma vääristää kokonaiskuvaa.
Itse havahduin jossain kirjan puolivälissä ihmettelemään, että miksi oikein luen sitä. Kirjaa ruotsinkielisestä teollisuuspatruunasta, joka nimitti tehtaidensa työntekijöitä vähättelevästi "mateiksi" ja oli varsin tietoinen omasta yläluokkalaisuudestaan. (Serlachius esimerkiksi matkusteli jatkuvasti Euroopassa ja USA:ssa). Tällä ihmisellä ei ole mitään yhteistä minun tai minun isovanhempieni kanssa. Siitä huolimatta mielestäni “Iso” on onnistunut elämäkertaromaanina, mutta on hyvä muistaa, että se on pitkälti fiktiivinen ja edustaa vain yhtä näkemystä historiaan. Oranen yhdistää taitavasti tiedon ja tunteen: Serlachiuksen historia, hänen vaikutuksensa ja aikansa konteksti piirtyvät selkeästi, mutta samalla hahmo tuntuu elävältä ja inhimilliseltä. Itse asiassa Serlachiuksen sukutarinasta saisi varmaan jopa elokuvan tai TV-sarjan?
Vielä eräs hauska mieleenjäänyt yksityiskohta: ollessaan Lontoossa I maailmansodan jälkeen, hän pani Fish & Chipsejä syödessään merkille, ettei englantilaisilla ole edes ruskeaa käärepaperia, siis sitä mitä Mäntän tehtaillakin tuotettiin.
Otava 2022
- Juha Heinänen
Lukuvinkki
Linda Huhtanen : Sissi - Serlachiuksen unohdetut sisarukset
(Tarjoaa vaihtoehtoisen näkökulman)
Kommentit
Lähetä kommentti