Siirry pääsisältöön

Jay MacInerney: Manhattanin valot

Melko erikoinen kirja on tämä. Tarina on kirjoitettu kokonaisuudessaan preesensiin. Se vaatii alussa hieman totuttelua, mutta loppuviimein tällainen tuore tyyli kyllä upposi hyvin tähän kirjaan ja sen lukijaan.

Itse juoni puolestaan on suoraan sanoen mitään sanomaton: jossakin melko menestyneessä mutta roskalehdistöön kuuluvassa yhtiössä työskentelevä päähenkilö tekee stressaavaa konttorityötä lehden artikkelien faktantarkistusten parissa ja saa syyt niskoilleen aina, jos jotain virheellistä pääsee lopulliseen julkaisuun. (Tässä tarinassa eletään 1980-luvun puoliväliä, joten faktantarkastus on jotain ihan muuta kuin googlettamista.) Päähenkilöllä on myös vaimo, joka on kuitenkin kateissa. Karannut. Kuitenkin nähty jossain. Sankarimme ikävöi tätä mallikaunotarta vieläkin. Hän asuu liian kalliissa pilvenpiirtäjäasunnossa, ja hänen elämänsä on kokaiinin ja viinan täyteistä kohellusta. Jos Kaurismäki olisi new yorkilainen, niin tämä voisi olla hänen elokuvansa käsikirjoitus.

 

Sen enempää ei oikeastaan juonta kannata avata, sen verran kuitenkin voin mainita, että kirjan loppu paljastaa, että päähenkilön pinnallinen elämäntyyli on varmastikin ollut eräänlaista tosiasioiden pakoa.

Kiitoksen ansaitsee tarinan kerronta. Se vangitsee lukijan aivan omalaatuisella tavalla. Siinä on jotain mestarillista. Mestari puristaa nautittavaa proosaa vaikka tikusta, kaikki asiat voivat olla mielenkiintoisia, kun ne kerrotaan hyvin.

Tämä kirja, jonka 80-lukulainen hölmö kansilehtikään ei paljoa houkuttele sitä hyllystä poimimaan, osoittaituikin yhdeksi parhaaksi viime aikojen lukukokemukseksi.


WSOY 1986 

Suomentanut Seppo Loponen


- Jouni



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Markku Salo : Rajapinta

Markku Salo on tuttu nimi tietokirjallisuuden puolelta, ja nyt päätin tutustua hänen ensimmäiseen kaunokirjalliseen teokseensa nimeltään "Rajapinta". Kyseessä on yhdeksän novellin kokoelma.  Jo ensimmäinen novelli  "Säpsähdys" antaa viitteitä, että tällä kertaa ei ole ehkä aivan tavanomaisinta tekstiä tulossa. Rajapinta on yllättävä, lämmin ja ajoittain kylmäävä novellikokoelma. Tarinat liikkuvat monenlaisissa maisemissa: unestaan heräävä Mozart kohtaa musiikin demonisen kierteen, kun taas nykyajan koodari Pecca purkaa omaa elämäänsä bugien, deadlinejen ja burnoutin keskellä. Novellissa "Sikin sokin, hujan hajan" omien ajatustensa - ja tavaroidensa - kanssa elävä Kaarina on minimalistinen ja koskettava ihmiskuvaus. Enkä ainakaan minä tiedä yhtään toista novellia, jossa pääosassa seikkailisivat kaksiulotteiset välkkyvät sähköoliot. Koko kirjan taustalla kulkee filosofinen pohjavire, joka on kirjan punainen lanka - kenties juuri se Rajapinta.. Oma oivallukse...

Roope Lipasti : Linnan juhlat

Linnan juhlat  seuraa keski-ikäisen Hannun tarinaa, jonka suurin unelma on päästä presidentin linnaan itsenäisyyspäivän juhliin. Tällainen haaveiluhan on varmasti monelle suomalaiselle tuttua, mutta nyt mennäänkin sitten aika lailla överiksi. Tapahtumat alkavat vuoden 2016 jälkeen, kun Hannun peruselämä pettää: avioliitto hajoaa, koti ja työ ovat uhattuina. Hän horjahtaa elämän reunalle, kunnes kohtaa Mikon, "persoonan treenaajan", jonka kanssa hänen haaveensa alkaa konkretisoitua.  Kirja sekoittaa tragikoomisen ja yhteiskunnallisen tarkastelun: mukana on mediaspektaakkelia, sanomalehtikiistoja sekä ikä- ja yhteiskuntaluokkasidonnaista huumoria. Teos hakee komiikkaansa jokapäiväisistä vaikeuksista ja absurdin paljastaman vakavuuden kautta. Tarina on pinnaltaan kevyttä luettavaa, mutta sisältää syvempää synkkyyttä ja  yhteiskuntakritiikkiäkin. Kerronta liikkuu Hannun ja Marian näkökulmien välillä (painottuen kuitenkin Hannuun), ja mukaan on liitetty myös virallisia...

Jan Haglund : Kraak - mitä lie räpiköintiä

Jan Haglundin Kraak – mitä lie räpiköintiä on omintakeinen, mustan huumorin ja eksistentiaalisen levottomuuden kyllästämä pieni romaani, joka tarkastelee ihmisen ja maailman välistä haurasta suhdetta yhden ajelehtivan päähenkilön kautta. Teos voitti Planeetta 9:n järjestämän "Yllätä meidät 2024" -kirjoituskilpailun — eikä ihme: Haglundin ääni on onnistuu olemaan erottuva. Romaani alkaa arkisesta tilanteesta: mies on muuttanut uuteen asuntoon, ympärillään banaanilaatikoita ja omia ajatuksiaan. Siitä avautuu hitaasti syvempään, absurdin ja todellisuuden rajalla tasapainoilevaan kudokseen, jossa varis toimii sekä hahmon mielen että myyttisen alitajunnan peilinä. Haglund kutoo arkisista havainnoista ja metafyysisestä pyörittelystä kauniin ja tunnistettavan kuvan ihmisen irrallisuudesta. Teksti on täynnä teräviä havaintoja, itseironisia monologeja ja elämän kyllästämää ajatuksenjuoksua, joka paikoin muistuttaa sekä Kaurismäen lakonisuutta että J.D. Salingerin sisäistä puhetta....