Itse juoni puolestaan on suoraan sanoen mitään sanomaton: jossakin melko menestyneessä mutta roskalehdistöön kuuluvassa yhtiössä työskentelevä päähenkilö tekee stressaavaa konttorityötä lehden artikkelien faktantarkistusten parissa ja saa syyt niskoilleen aina, jos jotain virheellistä pääsee lopulliseen julkaisuun. (Tässä tarinassa eletään 1980-luvun puoliväliä, joten faktantarkastus on jotain ihan muuta kuin googlettamista.) Päähenkilöllä on myös vaimo, joka on kuitenkin kateissa. Karannut. Kuitenkin nähty jossain. Sankarimme ikävöi tätä mallikaunotarta vieläkin. Hän asuu liian kalliissa pilvenpiirtäjäasunnossa, ja hänen elämänsä on kokaiinin ja viinan täyteistä kohellusta. Jos Kaurismäki olisi new yorkilainen, niin tämä voisi olla hänen elokuvansa käsikirjoitus.
Sen enempää ei oikeastaan juonta kannata avata, sen verran kuitenkin voin mainita, että kirjan loppu paljastaa, että päähenkilön pinnallinen elämäntyyli on varmastikin ollut eräänlaista tosiasioiden pakoa.
Kiitoksen ansaitsee tarinan kerronta. Se vangitsee lukijan aivan omalaatuisella tavalla. Siinä on jotain mestarillista. Mestari puristaa nautittavaa proosaa vaikka tikusta, kaikki asiat voivat olla mielenkiintoisia, kun ne kerrotaan hyvin.
Tämä kirja, jonka 80-lukulainen hölmö kansilehtikään ei paljoa houkuttele sitä hyllystä poimimaan, osoittaituikin yhdeksi parhaaksi viime aikojen lukukokemukseksi.
WSOY 1986
Suomentanut Seppo Loponen
- Jouni
Kommentit
Lähetä kommentti