Kurt Vonnegut : Sähköpiano

Tällä kertaa arvioitavana taas vaihteeksi klassikkoteos. Sähköpiano (alkuteos Player Piano, 1952) on Vonnegutin esikoisromaani. Se jäi aikanaan melko vähälle huomiolle, ja varsinainen läpimurto osui vasta 1960-luvun lopulla.

Kun yleensä vaikeatajuinen romaani alkaa hahmottua ja selkeytyä loppua kohti, tällä keryss oma lukukokemukseni oli päinvastainen. Juonenkäänteet alkoivat jäädä epäselviksi, vaikka päälinjoja pystyinkin seuraamaan. Kirjan kerroksellisuuden ja oman sanoman uskon kuitenkin tavoittaneeni.

Parasta kirjassa ovat sen visiot koneiden maailmasta ja se, miten ajankohtaisilta ne tuntuvat juuri nyt. Kirja on kirjoitettu 1950-luvun alussa, ja teknisissä termeissä ei vilahda mikropiiriä eikä tekoälyä, vaan puhutaan tyhjiöputkista ja reikäkorteista. Silti tämä teos kuvaa yllättävän osuvasti ihmisiä, jotka koneiden myötä ovat muuttuneet “tarpeettomiksi”.

Maailma on jaettu kahtia. Toisella puolella ovat insinöörit ja johtajat, jotka ymmärtävät koneita ja pitävät ohjakset käsissään. Toisella puolella on kaikki muut, joiden työn kone on vienyt ja joille on jätetty toimeentulo ja olo siitä, ettei heitä oikeastaan tarvita. Päähenkilö Paul Proteus kuuluu aluksi järjestelmän voittajiin, mutta alkaa vähitellen epäillä, mitä kaikella tehokkuudella oikein tavoitellaan. Hänen epäilynsä ovat kirjan emotionaalinen ydin: voiko ihminen elää merkityksellisesti, jos hänen taitonsa ja työnsä tekee jokin laite nopeammin ja virheettömämmin?

Vonnegut ei tunnu vastustavan koneita sinänsä. Hän kysyy, kuka saa tekniikan hyödyt ja millä mittarilla ihmisen arvo määräytyy. Siksi kirja pureutuu osuvasti nykykeskusteluun tekoälystä ja automaatiosta. Kysymys ei ole siitä, mitä koneet osaavat, vaan siitä, mitä ihmiselle jää, kun ne osaavat lähes kaiken, ja paremmin kuin ihminen.

Huumori on kuivaa ja piiloutuu usein puheenparsiin ja byrokraattisiin yksityiskohtiin, ja osa siitä varmaankin meni myös minulta ohi. Juonen hajanaisuus ei lopulta haitannut niin paljon kuin pelkäsin, koska kirja ei nojaa jännitykseen vaan tunnelmaan ja ajatuksiin. En ole varma, onko epäselvyys pelkkä heikkous. Ehkä se sopii maailmaan, jossa kukaan ei oikein hallitse kokonaisuutta.

Sähköpiano ei ehkä ole Vonnegutin paras teos, mutta jäin miettimään sitä vielä lukemisen jälkeen. Sitä kannattaa lukea, jos kiinnostaa, mitä työ ja tarpeellisuus ihmiselle merkitsevät, ja jos haluaa nähdä, että nykyiset huolet ovat vanhempia kuin luulisi.

 

Tammi 1981

suom. Aarne T.K. Lahtinen 

 

- Sami Rannikko