Arviot.net

Nyt sain käsiini jotain häkellyttävää - kirjan pieruista! Tuosta vaietusta, mutta kaikille tutusta peräpään aiheesta. Täytyy sanoa, että kun pakettia aloin auki ropeloimaan, niin mielessä kutkutti monenlaisia ajatuksia: onko kyseessä kakkahuumoria kolmanteen potenssiin, taukoamatonta suolikaasujen sinfoniaa vai jotain ihan muuta? Ja ilokseni sain huomata, että jotain muutahan se oli. Todella hersyvän pursuvasti kirjoitettua novellimuotoista uutta kaunoa, jossa piereminen on vain sivujuonne. Kirjassa on tosiaan 26 toinen toistaan hulvattomampaa tarinaa. Kieliasu on - aina toki tarinan kontekstista riippuen - rehellistä murretta; aihepiirit mitä moninaisimpia aina musiikkiopiston viulukonsertista palvelutalossa asuvaan entiseen petomaaniin. Toiset tarinat ovat tietysti enemmän suosikkejani kuin toiset, mutta kaikki saivat kyllä hymyn kareilemaan suupielissä, ja osa käynnisti isommankin kikatuksen.  Pidän Rimpiläisen tyylistä kovasti, ja mielelläni suosittelen tätä kaikille, paitsi el...

Kirjoittaja on päättänyt tarttua kiinni lähes tabuna pidettyyn aiheeseen, tietoisuuden mysteeriin, ja melko itsevarmasti esittää myös oman näkemyksensä siitä, miten tietoisia, oikeasti älykkäitä koneita voitaisiin rakentaa. Dennetin teokset, karteesiolainen teatteri, himomaterialismi (henkisyyttä ei ole), panteismi (olemassaolo on henkeä) - kaikki ne joutavat romukoppaan. Esimerkiksi karteesiolaisen dualismin perusongelma on, että miten henkinen ja fyysinen voivat vuorovaikuttaa toistensa kanssa, kun ilmeisesti se aivojen käpyrauhanen ei kuitenkaan ole sielun majapaikka. Kirjan perusajatus on, että nykyinen tietotekniikka - ns. tekoäly mukaanlukien - operoi symboleilla, eikä näin ollen voi koskaan olla tietoinen mielen sisällöistä, joihin pelkillä esittävillä symboleilla ei voi päästä kiinni. Mikä ratkaisuksi? Koneen pitää tietysti operoida suoraan merkityksillä, mielen sisällöillä, eli kvalioilla, koneen pitää saada tila "koen punaisen värin näkemisen", jolla se sitten voi o...

Antti Heikkinen on toimittaja joka ryhtyi kulttuurihenkilöiden elämäkertakirjoittajaksi. Hänen kirjoittamia elämäkertoja aikaisemmin ovat mm.  Juice Leskinen, Kari Tapio, Heikki Turunen.  Omien sanojen mukaan hän ei olisi voinut  muutama vuosi sitten kuvitellakaan ryhtyvänsä arvostamansa Eila Roineen elämäkerran kirjoittajaksi. No, aika ja muutamat tapaamiset tekivät tehtävänsä. Eila Roine lupautui ja oikeastaan pyysi Antti Heikkistä elämänsä tarinan kirjoittajaksi. Eila Roineen tarina on samalla suomalaisen teatterin historia, pitkä pätkä sitä. Roine on jo yli 90 vuotias ja ollut teatterin lavalla vuodesta 1951, suurimman osan työhistoriasta Tampereen Työväen Teatterin lavalla. Ensin hän oli oppilas, kaikkien niiden konkareitten taustalla ja jonkun ajan kuluttua tasavertaisena mestareidn vierellä. Roineen oman tarinan mukaan hänestä ei ollut muuhun kuin näyttelijäksi, koulutodistus oli niin huono! Kaiken kaikkiaan Eila Roine oli TTT:N  lavalla 43 vuotta.  ...

Amerikkalaista saippuaoopperaa parhaimmillaan - tai pahimmillaan - höystettynä pakollisilla sextailukuvioilla. Jos vähän ilkeästi pitäisi Paheiden sirkus kiteyttää yhteen lauseeseen, niin ehkä jotain tuollaista voisin siitä sanoa. Mutta vilkaistaanpa tarkemmin tätä jo vuonna 1989 alunperin julkaistua teosta, jonka on suomentanut Pirkko Biström. "Fulton on amerikkalaisen pikkukaupungin perikuva. Kirkossa käydään ahkerasti, perhe-elämä kukoistaa, perinteisen arvot ovat kunniassaan. Vuoden kohokohta on monipäiväinen maatalousnäyttely, jonka ohessa on paljon viihdettä. Mukaan änkee myös  kiertelevä tanssiryhmä, joka itse asiassa esittää stripteasea, niin rohkeaa kuin kunkin paikkakunnan lainvalvojat sallivat. Fultonin šeriffi on vanhanaikainen ja uskonnollinen mies, mutta Talkerin kokemuksella ja opastuksella ”tanssitytöt” tietävät varoa vilauttamasta liikaa paljasta pintaa. Tanssiryhmän johtaja Talker, ei halua paljastaa oikeaa nimeään eikä menneisyyttään. Hänen intohimoin...

Tuntematon pieni omakustanne kirjaston poistohyllyssä. Monille Pekka Lempiäisen Suossa kulkijat on ehkä juuri tätä. Kirja jossa hieman epäselvä ja huolimattomasti laadittu kansi ei kieltämättä omaa mitään Top10-dekkarien vetovoimaa, mutta tässä tapauksessa voin sanoa,että ulkokuori pettää.  Kertomus alkaa suohon hukkuvasta karanneesta lehmästä, jota ryhmä ihmisiä alkaa jäljittää. Jokaisella ryhmäläisellä on oma historiansa ja omat syynsä selvittää mistä - ja miksi - lehmäkarkulainen on tullut ja minne se on ollut matkalla. Aluksi kaikki sujuu rauhallisesti ja jäljitys etenee, koska apuun on saatu koira. Jäljet johtavat suuriin kansallispuiston metsiin. Vähitellen reissussa alkaa tapahtua yllättäviä asioita. Pekka Lempiäisellä on paljon luontoaiheisia romaaneja, joihin varmasti vielä tutustun. Tässä kirjassa nivoutuvat ihmisten omat elämäntarinat mukavasti yhteen saadun mission kanssa, ja hahmoista alkaa paljastua yllättäviä piirteitä.  Jos pitäisi valita Pekka Lempiäisen tai j...

Kyseessä yksi 1900-luvun suurista klassikoista, ja joku saattaa ihmetellä, miksi tämä teos on edes päätynyt arvioihin. (Sama pätenee varmaan myös Alastaron salissa, Janne Kuutioon ja eräisiin muihin teoksiin). Vastaus on, että vaikka kirja on tunnettu klassikko, ei sitä silti kaikki ole lukeneet. En minäkään ollut, ja teos oli tuttu ainoastaan Steppenwolfin musiikista (bändi otti nimensä juuri tästä kirjasta). No, asiaan. Arosusi alkaa vuokranantajan (tai tarkalleen ottaen hänen poikansa)  kuvauksella kirjan päähenkilön eriskummallisista tavoista ja eristäytyvästä luonteesta. Tämän jälkeen tapahtumakenttä siirtyy päähenkilön, Harryn, sisäiseen maailmaan, jossa pysyykin loppuun saakka. Harry elää sisäistä kriisiä ja muistuttaa alinomaan olevansa "arosusi", yksinäinen villieläin, joka vain vaivoin saa peitettyä eläimellisen puolensa ohuen sivistyksen kerroksen alle. Hän rakastaa Mozartia ja Goethea, mutta sietää myös jazzia.  Juuri tuo jazz edustaa hänelle outoa, villiä voimaa,...

Monisatasivuinen järkäle täynnä tervomaista verbaalista kieputusta, romaani romaanin sisällä, mielikuvitusellisia henkilöhahmoja, raastavaa ja traagista henkilöhistoriaa sekoittuneena koomiseen ja kömpelöön ihmiselon vaivaisuuteen - sellainen on Matriarkka, vaellusromaani, joka seuraa pienen inkeriläisen kylän ihmisten kohtaloja viime vuosisadan alkupuolelta aina nykypäiviin saakka. Romaanin lukeminen on aika urakka. Mutta kirjan puolivälin kohdalla se alkaa muuttua ihan miellyttäväksi sellaiseksi, Sitä ennen Irina Leivon käsikirjoituksen parissa hurahtaa pari sataa sivua niin, että lukija ei vielä tajua, ettei tarina ole oikeastaan edes alkanut. Seksillä ja pornolla mässäily on Tervon tavaramerkki. Se on hyvä tietää ennen luku-urakan aloittamista, herkemmät lukijat kun saattavat punastella itsekseen kun kirjailija laittaa rivousvaihteensa päälle limaa syöksevine käärmeenpäineen ynnämuineen. (Tosin kukapa muu kuin Tervo olisi oikea henkilö pohdiskelemaan pakolaisten vastaanottokeskuste...