Arviot.net

1980-luvun punk-alamaailmaan syöksyvä mielikuvituksellinen teos, josta voi löytyä pintatuntumaa niin Tolkieniin kuin Herman Hesseenkin. Päähenkilö on Mara Silasenpää - Marasilanen, siis marsilainen. Ulkopuolinen antropologinen agentti, joka tarkkailee ihmiskunnan ja eri ihmisryhmien sosiaalisia suhteita. Avainhahmo on myös mystinen, loistava isoveli Alvari, joka on kadonnut, muuttanut tiettävästi Lontooseen, perustanut punk-liikkeen ja myös uuden vapaakaupungin (esikuvanaan ilmeisesti Kööpenhaminen Kristiania), "Uuden Marsin" Marrasvirran kapunkiin, Neuvostoliiton aikaisen pommin tekemiin raunioihin Mielikuvituksellinen, uusia ovia avaava ja kerrassaan nerokas tarina. Tosin hieman raskas, ja lukeminen saattaa joillekin tuntua pikemminkin urakalta (kirjan sivumäärä yli 500) kuin rentouttavalta lukunautinnolta. Mutta voin rohkaista: kun ensimmäiset 200 sivua on takana, alkaa kuviot seljetä ja kirjan idea avautua. Jotenkin takakannen suljettuani jäi ikävä Maraa, Alvaria, Rosaa,...

Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä ei ole puhtaasti kaunokirjallinen teos, mikä ainakin hieman yllätti itseni. Sen sijaan kyseessä on dokumentti; vapaamuotoinen selostus Downin syndroomasta ja ihmisistä, joille se on osa elämää.  Wahlroos on kirjan päähenkilö, jonka elämää seurataan lapsuudesta 1950-luvun lopun Suomessa aikuisikään ja nykypäiviin saakka. Kirja kertoo hänen elämästään monesta näkökulmasta ja paikoin sympaattisestikin, mutta kokonaisote jää hieman etäiseksi. Kirjan ote on karu ja hieman vanhanaikainen. Kirjailijalla on omakohtainen suhde Down-ihmiseen, vuosikymmenten kokemus ja hän suhtautuu lämpimästi aiheeseen. Kirjallinen ulosanti on kuitenkin kovin vakavaa ja selostavaa. Tällaisia kirjoitettiin 1970-luvulla ja sitä ennen. Inhimillistä otettakin on toki mukana, mutta mielestäni sitä soisi olevan enemmänkin. Kirja ei kuitenkaan ole huono. Se on lukukokemuksenakin ihan mukiinmenevä, ja tosiaan siitä voi myös saada uutta tietoa Downin syndroomasta ja Down-ihmiste...

Melko erikoinen kirja on tämä. Tarina on kirjoitettu kokonaisuudessaan preesensiin. Se vaatii alussa hieman totuttelua, mutta loppuviimein tällainen tuore tyyli kyllä upposi hyvin tähän kirjaan ja sen lukijaan. Itse juoni puolestaan on suoraan sanoen mitään sanomaton: jossakin melko menestyneessä mutta roskalehdistöön kuuluvassa yhtiössä työskentelevä päähenkilö tekee stressaavaa konttorityötä lehden artikkelien faktantarkistusten parissa ja saa syyt niskoilleen aina, jos jotain virheellistä pääsee lopulliseen julkaisuun. (Tässä tarinassa eletään 1980-luvun puoliväliä, joten faktantarkastus on jotain ihan muuta kuin googlettamista.) Päähenkilöllä on myös vaimo, joka on kuitenkin kateissa. Karannut. Kuitenkin nähty jossain. Sankarimme ikävöi tätä mallikaunotarta vieläkin. Hän asuu liian kalliissa pilvenpiirtäjäasunnossa, ja hänen elämänsä on kokaiinin ja viinan täyteistä kohellusta. Jos Kaurismäki olisi new yorkilainen, niin tämä voisi olla hänen elokuvansa käsikirjoitus.   Sen ene...

Nyt sain käsiini jotain häkellyttävää - kirjan pieruista! Tuosta vaietusta, mutta kaikille tutusta peräpään aiheesta. Täytyy sanoa, että kun pakettia aloin auki ropeloimaan, niin mielessä kutkutti monenlaisia ajatuksia: onko kyseessä kakkahuumoria kolmanteen potenssiin, taukoamatonta suolikaasujen sinfoniaa vai jotain ihan muuta? Ja ilokseni sain huomata, että jotain muutahan se oli. Todella hersyvän pursuvasti kirjoitettua novellimuotoista uutta kaunoa, jossa piereminen on vain sivujuonne. Kirjassa on tosiaan 26 toinen toistaan hulvattomampaa tarinaa. Kieliasu on - aina toki tarinan kontekstista riippuen - rehellistä murretta; aihepiirit mitä moninaisimpia aina musiikkiopiston viulukonsertista palvelutalossa asuvaan entiseen petomaaniin. Toiset tarinat ovat tietysti enemmän suosikkejani kuin toiset, mutta kaikki saivat kyllä hymyn kareilemaan suupielissä, ja osa käynnisti isommankin kikatuksen.  Pidän Rimpiläisen tyylistä kovasti, ja mielelläni suosittelen tätä kaikille, paitsi el...

Kirjoittaja on päättänyt tarttua kiinni lähes tabuna pidettyyn aiheeseen, tietoisuuden mysteeriin, ja melko itsevarmasti esittää myös oman näkemyksensä siitä, miten tietoisia, oikeasti älykkäitä koneita voitaisiin rakentaa. Dennetin teokset, karteesiolainen teatteri, himomaterialismi (henkisyyttä ei ole), panteismi (olemassaolo on henkeä) - kaikki ne joutavat romukoppaan. Esimerkiksi karteesiolaisen dualismin perusongelma on, että miten henkinen ja fyysinen voivat vuorovaikuttaa toistensa kanssa, kun ilmeisesti se aivojen käpyrauhanen ei kuitenkaan ole sielun majapaikka. Kirjan perusajatus on, että nykyinen tietotekniikka - ns. tekoäly mukaanlukien - operoi symboleilla, eikä näin ollen voi koskaan olla tietoinen mielen sisällöistä, joihin pelkillä esittävillä symboleilla ei voi päästä kiinni. Mikä ratkaisuksi? Koneen pitää tietysti operoida suoraan merkityksillä, mielen sisällöillä, eli kvalioilla, koneen pitää saada tila "koen punaisen värin näkemisen", jolla se sitten voi o...

Antti Heikkinen on toimittaja joka ryhtyi kulttuurihenkilöiden elämäkertakirjoittajaksi. Hänen kirjoittamia elämäkertoja aikaisemmin ovat mm.  Juice Leskinen, Kari Tapio, Heikki Turunen.  Omien sanojen mukaan hän ei olisi voinut  muutama vuosi sitten kuvitellakaan ryhtyvänsä arvostamansa Eila Roineen elämäkerran kirjoittajaksi. No, aika ja muutamat tapaamiset tekivät tehtävänsä. Eila Roine lupautui ja oikeastaan pyysi Antti Heikkistä elämänsä tarinan kirjoittajaksi. Eila Roineen tarina on samalla suomalaisen teatterin historia, pitkä pätkä sitä. Roine on jo yli 90 vuotias ja ollut teatterin lavalla vuodesta 1951, suurimman osan työhistoriasta Tampereen Työväen Teatterin lavalla. Ensin hän oli oppilas, kaikkien niiden konkareitten taustalla ja jonkun ajan kuluttua tasavertaisena mestareidn vierellä. Roineen oman tarinan mukaan hänestä ei ollut muuhun kuin näyttelijäksi, koulutodistus oli niin huono! Kaiken kaikkiaan Eila Roine oli TTT:N  lavalla 43 vuotta.  ...

Amerikkalaista saippuaoopperaa parhaimmillaan - tai pahimmillaan - höystettynä pakollisilla sextailukuvioilla. Jos vähän ilkeästi pitäisi Paheiden sirkus kiteyttää yhteen lauseeseen, niin ehkä jotain tuollaista voisin siitä sanoa. Mutta vilkaistaanpa tarkemmin tätä jo vuonna 1989 alunperin julkaistua teosta, jonka on suomentanut Pirkko Biström. "Fulton on amerikkalaisen pikkukaupungin perikuva. Kirkossa käydään ahkerasti, perhe-elämä kukoistaa, perinteisen arvot ovat kunniassaan. Vuoden kohokohta on monipäiväinen maatalousnäyttely, jonka ohessa on paljon viihdettä. Mukaan änkee myös  kiertelevä tanssiryhmä, joka itse asiassa esittää stripteasea, niin rohkeaa kuin kunkin paikkakunnan lainvalvojat sallivat. Fultonin šeriffi on vanhanaikainen ja uskonnollinen mies, mutta Talkerin kokemuksella ja opastuksella ”tanssitytöt” tietävät varoa vilauttamasta liikaa paljasta pintaa. Tanssiryhmän johtaja Talker, ei halua paljastaa oikeaa nimeään eikä menneisyyttään. Hänen intohimoin...