Arviot.net

  Afrikan tähti kertoo kotiin palaavan, elämän kuluttaman ja paljon kokeneen miehen ja hänen vanhan äitinsä välisestä keskustelusta. Kirja avautuu hiljalleen. Päähenkilöstä ja kirjan muistakin henkilöistä rakentuu pikkuhiljaa kokonaisia hahmoja, joilla on oma historia. Usein dramaattinen. Lopulta käy ilmi, että historiasta löytyy paljonkin erilaista uskomatonta ja shokeeraavaakin. Tärkein punainen lanka tässä kirjassa on kotiinsa palavan pojan keskustelu äitinsä kanssa. Oikeastaan koko kirja on äiti-poika -dialogi, jonka ympärille maalataan tausta. ​Kirja on taitavasti rakennettu ja omaperäinen. Kustantaja: WSOY - Timo P.

Hyvää yötä, kolmosen raitiovaunu on oikeastaan romaanin muotoon kirjoitettu runo. Kirja on herkkä kuvaus päähenkilön lapsuuden muistoista ja hänen vaikeasta isä-suhteestaan. Päähenkilö vaipuu kaukaisiin muistoihin ja toisaalta kurottelee haaveiden verkkoa. Unenomainen tunnelma vie lukijan mukaansa. Kustantaja: Sahlgrens Muualla sanottua: Janssonin teksti on subjektiivista, siitä puuttuu lähes tyystin yhteiskunnallinen ulottuvuus lukuun ottamatta mainintaa Pinochet-mielenosoituksesta ja Kosovon sodasta. Joskus tuntuu hyvältä lukea tällaista tilitystekstiä, varsinkin kun kirjailija on hionut teoksestaan kielellisesti ja tyylillisesti pienen timantin! - Tuula Taskinen, Kiiltomato 2001 Kirjailijan omat sanat: Teini-iässä minulla oli kaksi unelmaa. Ensimmäinen oli tulla rockmuusikoksi. Toinen oli tulla kirjailijaksi. Luulen, että en ole oikeastaan koskaan tietoisesti päättänyt tulla kirjailijaksi, niin vain kävi. Tietysti olen iloinen niin kävi. Kun kirjoitan, minua ajattomat teemat kiinnos

Käännetty suomenruotsalainen kirjallisuus lienee alue, johon ei aivan heti tule kajonneeksi, kun etsii uusia helmiä. Päätimme nyt kuitenkin tarttua tähän hieman paitsioon jääneeseen kirjallisuuden lajiin. Ensimmäisenä lukukokemuksena on Johan Bargumin psykologinen romaani Syyskesä. Perheen iäkäs äiti haluaa viettää viimeiset elinpäivänsä perheen vanhalla, muistoja täynnä olevalla huvilalla. Tarina keskittyy kahteen poikaan (Olof ja Carl), joista toinen - kirjan päähenkilö - on herkkä, epävarma ja fyysisestikin veljeään heikompi. Carl on puolestaan menestynyt IT-alan ammattilainen, joka tulee äitinsä toivomuksesta takaisin Suomeen, kun ei kehtaa kieltäytyä. Kun Carlin vaimo tuo mukanaan hänen ja Olofin väliset salaisuudet vuosien takaa, on kolmiodraama valmis. Kerronta pitää lukijan otteessaan taitavasti. Koko ajan läsnäoleva tietty surumielisyys saa välillä seurakseen leikkimielisyyttä esimerkiksi lastenhoitaja-Heidin hahmossa. Hauska ilmiö tässä lukukokemuksessa on myös eräänlainen ka

Lumoava. Kuin kevään valo. Näin kenties voisi kuvailla ruotsalaisen Anne Pleijelin toista menestysromaania, joka julkaistiin vuonna 1990. Teoksen on ansiokkaasti suomentanut Saara Villa. Juoni on vaikeaselkoinen. Joku voisi jopa sanoa, ettei mitään juonta ole. On kuitenkin tytön näkökulma perheestään ja omasta aikuistumisestaan. Senkin verran on tiedossa, että aika, josta lähdetään liikkeelle on II maailmansodan jälkeinen Ruotsi. Kirjan Siiri on kotoisin Suomen Karjalasta, josta tullut Ruotsiin evakkoon. ​ Ei tavanomainen eikä ehkä kovin helppolukuinenkaan mutta runollinen, kaunis kirja.  - Jouni

Liza Marklund on Ruotsin dekkari-ihme. Kyseessä on yksi Pohjoismaiden luetuimmista nykykirjailijoista, joten olisi ilmeinen epäkohta, jos me emme ottaisi tarkasteluun Lizan teosta. Ja miksi emme ottaisi - kirjailija on suosittu aivan syystä. Pintapuolisesti tutkittuna kyseessä on mitä klassisin rikosromaani. Yksi ihminen on murhattu. Tekijä on yksi 12 paikalla olleesta epäilystä, mutta kuka? Juoni on kuin suoraan Agatha Christieltä.  Näin siis vain pintapuolisesti. Todellisuudessa kirjan tapahtumat ovat vain runko, jonka ympärille todellinen sisältö muodostuu: Annikan vaikea suhde menneisyyteensä, hänen ja Thomaksen parisuhteen ongelmat, kitkat ja jännitteet työelämässä ja monet muut seikat. Lukija tempautuu nopeasti mukaan Annikan sisäiseen maailmaan ja ulkoiseen toimintaan. Kirjalliset ilmaisut ovat kekseliäitä ja hetkeen tarttuvia. - Jouni

Novellikokoelmat ovat mielestäni erinomaista luettavaa. Ne ovat monipuolisia, niitä voi lueskella sopivasti pala kerrallaan ja ne ovat parhaissa tapauksissa myös hyvin viihdyttäviä. Hieman harmi, että niitä julkaistaan nykyään melko vähän. Tämäkin on jo 80-luvulta. Skiftesvikin Suolamänty lähtee liikkeelle hieman verkkaisesti, mutta nopeasti alkaa vauhti kiihtyä kuin höyryveturissa. Kieli on hauskaa ja elävää ja tarinoihin uppoutuu jo parin sivun jälkeen niin sisälle, että yllättyy kuinka se nopeasti päättyykin. Sen jälkeen tulee taas toinen, täysin erilainen kertomus.  Parasta näissä novelleissa mielestäni on kuitenkin niiden kekseliäisyys. Vai mitä sanotte Taistosta, joka yleensä tekee kolmen miehen työt sahalla, mutta äkkiä kuin luonnonoikusta ryhtyykin pitämään konserttia työaikanaan? Entäpä "sahantarkastaja", joka kuljeskelee sahalta toiselle omatekoisissa virkavaatteissaan herätyskello repussaan?  Kaikki tietävät, ettei hän ole mikään oikea virkatarkastaja, mutta siitä

Tuntemattoman Sotilaan Hietanen, Rokka, Lammio, Rahikainen sekä myös Riitta Oja ja Kari Luoto sijoitettuna nykypäivän hektiseen ja ahdistavaan yritysmaailmaan. Pieni epäluulo saattaa lukijan mieltä kaihertaa ennen kuin luku-urakka on alkanut. Kirja on kuitenkin mitä mainiointa luettavaa heti alusta lähtien. Matti Rönkä on yleisesti mielletty dekkarikirjailijaksi, ja onkin ilo nähdä, että myös hieman toisenlainen tyylilaji onnistuu hienosti. Oikeastaan niin hyvin, että onkin vaikea muistaa, että kyseessä on dekkarikirjailija. Tarina kulkee hyvin, huumorin ja draaman säestämänä. Toimistomaailma on kirjoittajalle selvästikin hyvin tuttua, sen verran aidosti (puhun omasta kokemuksestani) erilaiset tilanteet ja aiheet kuvataan.  Taas kerran oikein suositeltava kirja.

Niin. Stephen King - ainakin vielä 1980-luvulla maailman luetuin kirjailija - on tietysti kauhutarinoiden mestari. Monet tuntevat Kingin tarinat myös paremmin elokuvien kautta: Hohto, Maissilapset ja lukemattomat muut, usein myös elokuva-alan palkintoja keränneet leffat lienevät tuttuja monille suomalaisilekin.  Mutta kirjoittaako Stephen King muuta kuin kauhutarinoita? Kyllä vain. Tässä kirjassa kirjailija itse toimii taustaäänenä esitellen kunkin tarinan ja lopussa tehden vielä yhteenvedon.

Rosa Liksomin Hytti Nro 6 on pieni, herkkä ja kaunis kirja. Kaunis, joka sisällyttää itseensä myös ruman. Tarina kertoo suomalaisesta tytöstä, joka matkustaa venäläisessä junassa halki Siperian. Hyttikaverikseen hän saa venäläisen hulttion.  Sisäistä ja ulkoista dialogia, taidokkaita kielikuvia ja loistavaa tilannekuvaa.  Mukaansatempaava ja hyvin suositeltava kirja, jonka parissa ei kauaa tosin aika kulu, sen saattaa ahmaista vaikka yhdessä illassa.  Ai niin, kirja on vuoden 2011 Finlandia-voittaja. (Tämä arvio on kirjoitettu syksyllä 2019 - ennen kuin kirjasta tehtiin elokuva.) Kustantaja: WSOY Muualla sanottua: Rosa Liksomin huikea kertomus matkasta asioiden ytimeen, suljetun maan sielunelämään ja tytön omaan sisimpään. Lukiessa tuntuu, että omankin olohuoneen ikkunoista näkyvät pakkasen huurtama Siperia ja lyhyissä vitjoissa nälkäänsä haukkuvat koirat.- Kodin KuvalehtiTämän voi lukea vaikka kuinka moneen kertaan, ja aina avautuu jotain uutta, niin rikasta teksti on.- Jarmo Tuominen

  Kirja ulkoasultaankin kuin puuta Kun kirjan nimi on "Janne Kuutio - Puupiirros sanoin", Ki rjailija joku "Diktonius", mitä voisi epäillä nimimerkiksi j a kirjan kansi sen näköinen, ettei sitä Pudasjärven kunnankirjastossa ole  kukaan avannut ainakaan viiteenkymmeneen vuoteen, niin siinähän on  tapaus, johon Arviot.net ei voi olla tutustumatta! Ja varsinaista herkkua tulee vastaan heti ensi sivuilla.  Käy ilmi että Janne Kuutio syntyy 1800-luvun lopulla Helsingin työväenluokkaan. Elää renkinä ja satamajätkänä ja  joutuuu mukaan  sisällissotaan punaisten puolelle, missä hänelle on vähällä käydä köpelösti, mutta kuin Fenix-lintu tuhkasta, nousee myös  Janne pirtukuninkaaksi - tai ainakin pirtuprinssiksi - kieltolain  aikaan. Myöhemmin Janne on vielä muilutusautossa, mutta ei suinkaan muilutettavana. Vuonna 1946 julkaistu (ruotsinkielinen Janne Kubik jo 1932) Janne Kuutio on hämmästyttävä kirja. Saman aikaisesti hyvin moderni   ja hyvin vanhanaikainen.  ​Kerronta on n

Tanskalaisen Ane Rielin Pihka saavutti näkyvyyttä muutama vuosi sitten Suomessakin. Kirjan on suomentanut Katriina Huttunen. Pihka on kummallinen kirja. Mutta niin hyvät kirjat usein ovat: Kaikki isäni hotellit ja Valkoinen kohina tästä vaikkapa pienenä otantana. Toisaalta kummallisuus ei takaa kirjan hyvyyttä. Pihkassa on kyllä paljon hyvää. Kerronta on juuri sopivan painoista. Tarinan muuttuvat näkökulmat ovat kiinnostavia. Juonestakaan ei puutu yllättävyyttä. Mutta kantaako se? Sen voi vain lukija itse päättää. Vaikka juoni on melko hulvaton, se on myös jopa realistinen. Siinä on aitoa kauhutarinan  otetta. Mukaansatempaavaa luettavaa, jota voi kukin lukea niin syvällisellä tasolla kuin haluaa, sillä Pihka toimii yhtä hyvin kevyenä dekkarina kuin psykologisempanakin kertomuksena. Kustantaja: Aula & Co ​Muualla sanottua: Pihka on kaunis kertomus rakkaudesta, uskollisuudesta ja huolehtimisesta. Samaan aikaan se on hyytävä tarina menettämisen ja luopumisen pelosta, vainoharhoista s

Hauska, hervoton ja hävytön. Sellainen on Tuomas Kyrön merkittävämmäksi teokseksikin kutsuttu Kunkku. Kukaan ei kirjoita niin kuin Tuomas Kyrö. Hänen ansionaan on omalaatuinen, naivistinen tyyli, joka synnyttää lyhyitä ja helposti sulatettavia lauseita lukijan ahmittavaksi. Lähes jokaisessa lauseessa on jokin odottamaton juttu tai koukku. Kyrön kirjat ovat puhdasta huumoria kyrömäisimmillään.  Kirjat varmasti jakavat mielipiteitä, mutta faneille tämä fantasialliseen ja vaihtoehtoiseen maailmanjärjestykseen perustuva teos on mitä antoisinta luettavaa, sivuja on pitkälti yli 500. Kustantaja: Siltala Muualla sanottua: ​ "Kyrö nauttii työstään ja niinpä tämäkin vänähti aiotusta parista sadasta sivusta 550:een. Se ei faneja varmasti haittaa, eikä haittaa kriittistäkään lukijaa, koska romaanin rakenne on alusta loppuun harkittu. [--] Kyrö ei ole humoristi vailla tarkoitusta." – Nina Lehtinen, Aamulehti " Kunkku  on oivan kansikuvansa veroinen hahmo, jonnekin tragikomiikan pien

Suom. Helene Kortekallio ​Tämä teos ei ole syyttä eräs merkittävimmistä amerikkalaisista 80-luvun romaaneista. Ensi alkuun saattaa ajatus vuonna 1985 julkaistusta kirjasta - siis ajalta ennen internettiä, somea tai edes matkapuhelimia - tuntua vieraalta. Kirjan täytyy olla pahasti ajan syömä. Kieltämättä kirja keskittyykin paljon 80-luvun keskeisimmän median eli television ympärille. Valkoinen Kohina on kuitenkin ajaton teos, jonka sisältö ei määrity ympäröivän maailman ja teknisten puitteiden kautta. Tämä minämuotoon kirjoitettu romaani ei ole arvatenkaan myöskään niin kevyttä luettavaaa, sillä toisin kuin vaikkapa dekkarit, joissa tärkeintä on juoni, on Don De Lillon tekstissä taas enemmän merkitystä sillä, miten asiat sanotaan. Ainakin itse luen lauseet usein moneenkin kertaan. Ne ovat niin omaperäisiä ja yllättäviä. Ja hauskojakin. Vaikka jotkut luokittelevat tämän romaanin komediaksi, niin itse en niin tee, vaan pidän sitä pikemminkin psykologisena kasvukertomuksena kuolemanpelon