Arviot.net

Nyt sain käsiini jotain häkellyttävää - kirjan pieruista! Tuosta vaietusta, mutta kaikille tutusta peräpään aiheesta. Täytyy sanoa, että kun pakettia aloin auki ropeloimaan, niin mielessä kutkutti monenlaisia ajatuksia: onko kyseessä kakkahuumoria kolmanteen potenssiin, taukoamatonta suolikaasujen sinfoniaa vai jotain ihan muuta? Ja ilokseni sain huomata, että jotain muutahan se oli. Todella hersyvän pursuvasti kirjoitettua novellimuotoista uutta kaunoa, jossa piereminen on vain sivujuonne. Kirjassa on tosiaan 26 toinen toistaan hulvattomampaa tarinaa. Kieliasu on - aina toki tarinan kontekstista riippuen - rehellistä murretta; aihepiirit mitä moninaisimpia aina musiikkiopiston viulukonsertista palvelutalossa asuvaan entiseen petomaaniin. Toiset tarinat ovat tietysti enemmän suosikkejani kuin toiset, mutta kaikki saivat kyllä hymyn kareilemaan suupielissä, ja osa käynnisti isommankin kikatuksen.  Pidän Rimpiläisen tyylistä kovasti, ja mielelläni suosittelen tätä kaikille, paitsi elämäs

Kirjoittaja on päättänyt tarttua kiinni lähes tabuna pidettyyn aiheeseen, tietoisuuden mysteeriin, ja melko itsevarmasti esittää myös oman näkemyksensä siitä, miten tietoisia, oikeasti älykkäitä koneita voitaisiin rakentaa. Dennetin teokset, karteesiolainen teatteri, himomaterialismi (henkisyyttä ei ole), panteismi (olemassaolo on henkeä) - kaikki ne joutavat romukoppaan. Esimerkiksi karteesiolaisen dualismin perusongelma on, että miten henkinen ja fyysinen voivat vuorovaikuttaa toistensa kanssa, kun ilmeisesti se aivojen käpyrauhanen ei kuitenkaan ole sielun majapaikka (onkohan kenellekään tullut mieleen, että ehkä sielu on tuntemattomassa ulottuuvuudessa, eikä niiden vuorovaikutusta voi sen takia havaita - aivan kuin neliulottteinenkin kappale vain jostain "plopsahtaa" tähän meidän maailmaamme ilman mitään yhdistävää kiinnekohtaa?). Kirjan perusajatus on, että nykyinen tietotekniikka - ns. tekoäly mukaanlukien - operoi symboleilla, eikä näin ollen voi koskaan olla tietoinen

Antti Heikkinen on toimittaja joka ryhtyi kulttuurihenkilöiden elämäkertakirjoittajaksi. Hänen kirjoittamia elämäkertoja aikaisemmin ovat mm.  Juice Leskinen, Kari Tapio, Heikki Turunen.  Omien sanojen mukaan hän ei olisi voinut  muutama vuosi sitten kuvitellakaan ryhtyvänsä arvostamansa Eila Roineen elämäkerran kirjoittajaksi. No, aika ja muutamat tapaamiset tekivät tehtävänsä. Eila Roine lupautui ja oikeastaan pyysi Antti Heikkistä elämänsä tarinan kirjoittajaksi. Eila Roineen tarina on samalla suomalaisen teatterin historia, pitkä pätkä sitä. Roine on jo yli 90 vuotias ja ollut teatterin lavalla vuodesta 1951, suurimman osan työhistoriasta Tampereen Työväen Teatterin lavalla. Ensin hän oli oppilas, kaikkien niiden konkareitten taustalla ja jonkun ajan kuluttua tasavertaisena mestareidn vierellä. Roineen oman tarinan mukaan hänestä ei ollut muuhun kuin näyttelijäksi, koulutodistus oli niin huono! Kaiken kaikkiaan Eila Roine oli TTT:N  lavalla 43 vuotta.     Meidän teatterin ja viihte

Amerikkalaista saippuaoopperaa parhaimmillaan - tai pahimmillaan - höystettynä pakollisilla sextailukuvioilla. Jos vähän ilkeästi pitäisi Paheiden sirkus kiteyttää yhteen lauseeseen, niin ehkä jotain tuollaista voisin siitä sanoa. Mutta vilkaistaanpa tarkemmin tätä jo vuonna 1989 alunperin julkaistua teosta, jonka on suomentanut Pirkko Biström. "Fulton on amerikkalaisen pikkukaupungin perikuva. Kirkossa käydään ahkerasti, perhe-elämä kukoistaa, perinteisen arvot ovat kunniassaan. Vuoden kohokohta on monipäiväinen maatalousnäyttely, jonka ohessa on paljon viihdettä. Mukaan änkee myös  kiertelevä tanssiryhmä, joka itse asiassa esittää stripteasea, niin rohkeaa kuin kunkin paikkakunnan lainvalvojat sallivat. Fultonin šeriffi on vanhanaikainen ja uskonnollinen mies, mutta Talkerin kokemuksella ja opastuksella ”tanssitytöt” tietävät varoa vilauttamasta liikaa paljasta pintaa. Tanssiryhmän johtaja Talker, ei halua paljastaa oikeaa nimeään eikä menneisyyttään. Hänen intohimoinen y

Tuntematon pieni omakustanne kirjaston poistohyllyssä. Monille Pekka Lempiäisen Suossa kulkijat on ehkä juuri tätä. Kirja jossa hieman epäselvä ja huolimattomasti laadittu kansi ei kieltämättä omaa mitään Top10-dekkarien vetovoimaa, mutta tässä tapauksessa voin sanoa,että ulkokuori pettää.  Kertomus alkaa suohon hukkuvasta karanneesta lehmästä, jota ryhmä ihmisiä alkaa jäljittää. Jokaisella ryhmäläisellä on oma historiansa ja omat syynsä selvittää mistä - ja miksi - lehmäkarkulainen on tullut ja minne se on ollut matkalla. Aluksi kaikki sujuu rauhallisesti ja jäljitys etenee, koska apuun on saatu koira. Jäljet johtavat suuriin kansallispuiston metsiin. Vähitellen reissussa alkaa tapahtua yllättäviä asioita. Pekka Lempiäisellä on paljon luontoaiheisia romaaneja, joihin varmasti vielä tutustun. Tässä kirjassa nivoutuvat ihmisten omat elämäntarinat mukavasti yhteen saadun mission kanssa, ja hahmoista alkaa paljastua yllättäviä piirteitä.  Jos pitäisi valita Pekka Lempiäisen tai jonkun pal

Kyseessä yksi 1900-luvun suurista klassikoista, ja joku saattaa ihmetellä, miksi tämä teos on edes päätynyt arvioihin. (Sama pätenee varmaan myös Alastaron salissa, Janne Kuutioon ja eräisiin muihin teoksiin). Vastaus on, että vaikka kirja on tunnettu klassikko, ei sitä silti kaikki ole lukeneet. En minäkään ollut, ja teos oli tuttu ainoastaan Steppenwolfin musiikista (bändi otti nimensä juuri tästä kirjasta). No, asiaan. Arosusi alkaa vuokranantajan (tai tarkalleen ottaen hänen poikansa)  kuvauksella kirjan päähenkilön eriskummallisista tavoista ja eristäytyvästä luonteesta. Tämän jälkeen tapahtumakenttä siirtyy päähenkilön, Harryn, sisäiseen maailmaan, jossa pysyykin loppuun saakka. Harry elää sisäistä kriisiä ja muistuttaa alinomaan olevansa "arosusi", yksinäinen villieläin, joka vain vaivoin saa peitettyä eläimellisen puolensa ohuen sivistyksen kerroksen alle. Hän rakastaa Mozartia ja Goethea, mutta sietää myös jazzia.  Juuri tuo jazz edustaa hänelle outoa, villiä voimaa,

Monisatasivuinen järkäle täynnä tervomaista verbaalista kieputusta, romaani romaanin sisällä, mielikuvitusellisia henkilöhahmoja, raastavaa ja traagista henkilöhistoriaa sekoittuneena koomiseen ja kömpelöön ihmiselon vaivaisuuteen - sellainen on Matriarkka, vaellusromaani, joka seuraa pienen inkeriläisen kylän ihmisten kohtaloja viime vuosisadan alkupuolelta aina nykypäiviin saakka. Romaanin lukeminen on aika urakka. Mutta kirjan puolivälin kohdalla se alkaa muuttua ihan miellyttäväksi sellaiseksi, Sitä ennen Irina Leivon käsikirjoituksen parissa hurahtaa pari sataa sivua niin, että lukija ei vielä tajua, ettei tarina ole oikeastaan edes alkanut. Seksillä ja pornolla mässäily on Tervon tavaramerkki. Se on hyvä tietää ennen luku-urakan aloittamista, herkemmät lukijat kun saattavat punastella itsekseen kun kirjailija laittaa rivousvaihteensa päälle limaa syöksevine käärmeenpäineen ynnämuineen. (Tosin kukapa muu kuin Tervo olisi oikea henkilö pohdiskelemaan pakolaisten vastaanottokeskuste

Komä olin tämä kirjhan lukenuh, ni mul oli ihan pöljähtäny olo ja miethin et mitäs nyh?. 360 sivua meän kieltä ja lapin murretta Impi Agafiinan, Juho Gabrielin ja muiden hieman äkkiväärien hahmojen suusta putosi kyllä alkukangertelujen jälkeen yllättävän helposti ja alkoi tuntua varsin kotoisalta. Itse kirjaa voisi yhdellä sanalla kuvailla: kreisi! Niinkuin nimikin antaa ymmärtää.  Mitä tässä kirjassa sitten oikein tapahtuu? Se on ns. moniääninen romaani Suomen kohtalokkaista vuosikymmenistä (1920 - 1950) ja vaihtoehtoisesta historiasta. Samalla se on myös rakkaustarina, tai ainakin tarina, kahden ihmisen kohtaamisesta; toinen on suuna päänä ympäri maailmaa kohkaava tapaus ja toinen miettii vuosikymmenet lähinnä, että mitkä kintaat käteensä laittaisi. Siinä sopassa on mukana niin suon keskeltä löydetty Impi Agafiina, piruna syntynyt Juho Gabriel, laivanvarustaja Wallenius ja hänen frouvansa - Impin ottovanhemmat - kuin monta muutakin mehukasta hahmoa. Tarina etenee Pohjolan korpimetsis

Suomessa ei ole kovin yleistä, että nainen johtaisi vankilaa. Kuuluisan ”ATK:n” haussa ei saa irti tietoa kuinka monta naista on tai on ollut vankilan johtajana. Toisaalta, se ei ole välttämättä merkityksellistä. Kaisa Tammin kirja luettua ihmisen ammattitaidolla, emaptiakyvyllä ja työteliäisyydellä on paljon merkitystä vankilaa johtaessa. Kaisa Tammen lapsuus ja nuoruus on rauhatonta, isän alkoholismin ja rauhattomuuden vuoksi. Toisaalta ja toisaalla äidin kanssa eläessä Kaisan lapsuus ja nuoruus olivat kotioloissa rauhallista, antoisaa ja kannustavaa. Vantaan Matinkylän ns. kaupunginasunnot tarjosi ympäristön jossa sattui tapahtui, ympäristö opetti suhtautumaan ihmisiin heidän olemisen ja tekemisen kautta. Hän oppi ymmärtämään ihmistä kaikesta huolimatta. Kaisa Tammen vahvuus on saanut pohjan tuon ympäristön keskellä. Alkoholismi, huumeiden käyttäjät ja mielenterveyden ongelmat olivat arkipäivää ympäristössä. Äidin ja siskon kotona kannustettiin harrastuksiin ja luettiin paljon. Siv

Kummallinen kirja joka kolahti minulle! Odotin jotain poliittista ja tunkkaista dokumentin muotoon kirjoitettua selontekoa, mutta eteeni avautui sen sijaan lyyrinen mutta samalla humoristinen, omalaatuinen teos. Tarina alkaa kuvauksella "Taivaan hanhesta" joka lentää Euroopan halki etsien parempaa pesäpaikkaa ja lopulta päätyy Suom.. siis Kekkoslovakian kauniisiin järvimaisemiin.  Ensin kuvaillaan tätä kylmän sodan ajan maailmaa ja tilannetta ja sen taustaa, mikä ja miksi on Kekkoslovakia. "Kekkonen antaa Brezukalle kielipusun, mutta ovelana kettuna hänellä on käsi selän takana ja siinä sormet ristissä". Kekkoslovakia on kaikesta huolimatta länsimaa: "Meilläkin on länsiautoja ja meilläkin katsellaan ihaillen taivaan korkeuksissa kikattavaa Marilyn-jumalatarta". Mutta pian mukaan astuu sitten tarinan päähenkilö, Antero. Vuonna 1968 hän syntyy tavalliseen työläisperheeseen jonnekin Etelä-Suomessa. Anteron kotikaupunkia ei missään kerrota, mutta tietyt viitta

Aivan ensin tulee hieman hämmentynyt olo: siis voiko kirjan kirjoittaa näinkin? Mutta pian tämä hassu pieni kirja vie mukanaan. Kirjan päähenkilö on nuori yliopistossa opiskeleva mies, joka potee jonkinlaista eksistentiaalista kriisiä elämässään, kaikki tuntuu turhalta ja merkityksettömältä. Mutta sitten hän ostaa punaisen pallon, jota pompottelee seinää vasten. Ja pian sen jälkeen hän ostaa hakka-lelun.  (Hakka on sellainen pienten lasten lelu, jossa puupuikkoja hakataan pienellä leluvasaralla reikiin - uutta tietoa ainakin minulle). Hän tutustuu myös Börreen, pieneen leikkikouluikäiseen poikaan. Lisäksi hän löytää tyttöystävän. Kirja on erinomaisen persoonallisesti preesensiin kirjoitettua tajunnan virtaa. Lyhyitä lauseita, kuin lyhyitä tajunnan välähdyksiä. Hieman naiivi tosiaan, mutta älykkäällä tavalla. Ja parhaimmillaanhan elämäkin on naiivia. Kyllä Supernaiivi on hyvä kirja. Kyseessä on norjalaisen  Erlend Loen  ensimmäinen menestyskirja. Suosittelen varauksetta. Kustantaja: Lik

Antti Tuomaisen trilogian kolmas osa, joka on pimeiden satiiriromaanien päätösosa. Potkut saanut vakuutusmatemaatikko ja seikkailupuistoyrittäjä Henri Koskinen kohtaa, jälleen, outouksia, niin yksityiselämäss kuin ympäristössä. Kaksi edellistä osaa Jäniskerroin (2020) ja Hirvikaava (2021) olivat nautinto lukijalle. Ja haaste. Ensimmäisestä kohtauksesta lähtien Majavateoria näyttää paikat, ihmiset ja ajat yhtä hurmaavan vinosti ja kiinnostavasti, kuin edelliset tarinat. Heti alussa Henri Koskinen törmää ruumiiseen, yrittää ymmärtää ja karata ja huomaa kohta olevansa epäilty. Aloitetaan loppupäästä ja selvitettään tapahtumien kulku, tiukasti ja mustalla huumorilla. Koskisen rakkauselämä on muuttunut uusioperheeksi jossa kaikki on helppoa, niin kauan kun jokainen tietää vähemmän toisistaan. Henri Koskisen veljeltään perintönä saama huvipuisto SunMunFun saa kilpailijan, suuresti ja omistajien rahalla pyörivän huvialueen. Joka ei tuota. Kilpailija näyttää, että ihmisiä tulee jos kaikk

Paimentyttö on 1890-luvulle sijoittuva historiallinen romaani, jonka tapahtumapaikka on Sipoossa sijaitseva Topeliuksen kulttuurisuvun kartano ja sen elämänpiiri: itse professori (juuri se Sakari Topelius nuorempi), hänen perheensä ja sukulaisensa, piiat ja rengit, muonamiesten ja torppareiden perheet ja muu kylänväki. Kirja alkaa dramaattisella kuvauksella, jos käy ilmi tuon ajan kova elämä. Ensin 13-vuotias paimentyttö Iida, on pulassa lehmien kanssa, joista yksi alkaa poikimaan ja toinen meinaa jäädä suon silmäkkeeseen. Hän saa kuitenkin hankittua apua ja lehmät takaisin taloon, vain saadakseen haukut talon emännältä. Sitten alkaa pitkä ja kylmä kotimatka mökkiin, jossa odottaa tuberkuloosia sairastava äiti. Mökin ikkuna on rikki ja sisällä on kylmä. Yöllä äiti kuolee. Seuraavien päivien aikana Iidan elämä muuttuu ja hän pääsee ensin pikkupiiaksi kartanoon, ja kohta yksi mamselli ottaa hänet suojaansa. Iidan kiinnostus kirjoihin ja lukemiseen tulee myös esille, mutta työntäyteisten

Kuten arvata saattaa on näyttelijänä tunnetun Pilvi Hämäläisen esikoiskirja on väritetty mustalla huumorilla. Tarinaan on onnistuneesti kirjoitettu mukaan kaikkia elämän outouksia ja todellisen tuttuja tunnelmia. Pikku kaupunki on tarinana taustana, luultavasti kokemuksen ja tuntemisen vuoksi. Huonolla itsetunnolla varustetut naiset: Isoäiti Sirkka, äiti Siru ja tytär Jade Adele ovat päärooleissa. Ihmiset törmäävät omiin ongelmiin ja käyttävät usein omaksi hyväkseen toisten ongeelmia, usein siinäkin epäonnistuen. Eletään pätkä kolmen naisen elämää. Erikoisuuksiin kuuluu äiti Sirun perinteiden kunnioitus, tai ehkä se on vain sitä, että edes joku näyttäsi normaalilta, kun ei aina elämä. Erikoista ei ole tyttären, Jade Adelen, halu muuttaa kotikaupungistaan pois. Se onkin sitä tavallisinta tarinassa. Sainailua jää hetkittäin nauramaan ääneen. Vaikka kolme polvea asuu samassa kerrostalossa ei lämpöä saada ihmisten väleistä. Siru ja Sirkka eivät ole puheväleissä, vanhojen muistelua käytetää

Tällä kertaa valitsin kirjan pelkän nimen - sekä teoksen että tekijän - perusteella enkä tiennyt lainkaan mitä on odotettavissa. Takakannen esittely toki antoi osviittaa jo siihen suuntaan, että mikään kevyt veijaritarina tai dekkari ei ainakaan olisi kyseessä.  Kirja kertoo suomalaisen naisen ja egyptiläisen miehen - Anun ja Ismaelin - rakkaustarinan. Lukijaa kuljetetaan monitasoisessa ja hyvin lyyrisessä kerronnassa, jossa palataan aina alkuun, Ismaelin ja Anun ensitapaamiseen egyptiläisessä junassa kauan sitten. Ismael kuorii appelsiinin spiraalin muotoisesti ja pujottaa kuoren ranteeseen, Anu puolestaan leikkaa hedelmän kätevästi neljään viipaleeseen. Kirjan päähenkilön ja kertojan koko elämä on oikeastaan valintaa spiraalin ja lohkon - järjen ja uskon - harkitsevaisuuden ja tunteiden mukana elämisen - välillä. Kertoja ei haluaisi tehdä tätä valintaa, hän haluaisi saada molemmat. Ja vaikka kirjassa ei ole varsinaisesti juonta, se on menneisyydessä olevan kertomista ja erilaisten ma

Suomalaisen fiktiivisen kirjallisuuden historiassa on harvoin kertojana ja tapahtumien keskiössä Jumala, tuo hahmo josta kaikkialla maailmassa tiedetään enemmän kuin kenestäkään muusta.  Jaakko Utterin kirjassa Jumala elää tätä päivää ja yötä, ”synnyttäjänsä” ja muutaman luomansa kaverin kanssa. Hänet on herättänyt henkiin hengenmies ja Jumalan uuteen tulemiseen uskova Isä Mikro. Ideana on  saada taivas maan päälle. Kuulostaa tutulta, jokainen olemassa oleva uskonto ja lahko on kertonut pyrkivänsä tuohon. Ja tuosta lupauksesta ja valheesta on alkanut ihmiskunnan alamäki. ​Tästä lupauksesta alkaa myös kirjan tarina. Jumala on läppärin ruudulla elävät silmät ja ääni. Myöhemmin saadaan lisäosia.  ​Tarina Jumalan uudelleen tulemisesta tässä ajassa on hauska, railakas ja yllättäen jopa uskottava. Tämän ajan todellisuus on juuri näin naurettava, pelottava ja uskottava.   Yleensä pelastuksen kohteina ovat ihmisen itsekkyyden ja omaan napaan tuijottelun aikaan saamat hetkellinen, noin 12 sekun

Vaikka painotus meillä on vahvasti nykyajan suomalaisessa kirjallisuudessa ja uusissa kirjoissa, otamme joskus tutkaimeen myös tällaisia vanhoja klassikkoja. On hyvä muistaa, että tällaiset kirjat kuten Alastalon salissa tai esimerkiksi aiemmin arvioimamme Janne Kuutio ovat olleet aikanaan hyvin moderneja. Niillä on pelkän sisältönsä arvon lisäksi vielä siis myös kulttuurihistoriallinen arvo. En kuitenkaan halua puuttua kulttuurihistorialliseen arvoon, joka on tässä teoksessa eittämättä erittäin suuri. Teoshan on äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi suomalaiseksi romaaniksikin. Sen sijaan haluan kertoa minkälainen tämä kirja oli ihan tavallisena lukukokemuksena. Ensin muutama selventävä maininta, että mistä oikeastaan on kysymys. Volter Kilven vuonna 1933 julkaistu Alastalon salissa on 1000-sivuinen romaani, jonka tapahtumapaikkana on nimihenkilön kotona sijaitseva sali (talon suurin huone, ennen olohuonetta puhuttiin saleista), jonne hän on kutsunut pitäjän (Kustavin) kapteenit kooll

Hanna haluaisi, että Kirsikka leipoisi joskus pullaa tai olisi edes yhden viikonlopun ilman viinaa silloin tällöin. Ylipäänsä Kirsikka voisi joskus olla ihan vaan tavallinen äiti, joka huolehtii lapsestaan ja siivoaa kodin, ajattelee enemmän lapsensa tulevaisuutta kuin omia surkeita miessuhteitaan ja trendikästä ulkomuotoaan - intohimojaan.  Virve Sammalkorven romaanissa seurataan kahden, tai oikeastaan kolmen naisen elämää: tyttären (Hanna), hänen äitinsä (Kirsikka) ja hänen äitinsä (Eeva). Kirja rytmittyy Hannan ja Kirsikan näkökulmiin, jotka vuorottelevat koko tarinan ajan. Ensimmäiset sivukymmenet tyyli vaatii hieman totuttelua, mutta alkaa sitten rullata miellyttävästi. Tarinan keskiössä ovat naisten miessuhteet; Kirsikalla niitä riittää mutta Hannalla on vasta ensimmäinen alkamassa. Tytär ja äiti ovat kovin erilaisia persoonallisuuksia, ja voi tuntua jopa siltä, että heidän roolinsa ovat menneet väärin päin. Kirsikka on itsekin tytär, ja kun hänen äitinsä - Hannan isoäiti - astuu

Palaamme taas vaihteeksi käännettyyn suomenruotsalaiseen kirjallisuuteen, josta tuntuu putoavan helmiä tuon tuostakin. Bo Carpelan julkaisi yhden viimeisimmistä teoksistaan vuonna 2007. Lapsuus perustuu ilmeisesti melko pitkälle kirjailijan omiin lapsuuskokemuksiin 1930-luvun Helsingissä. Kirjan päähenkilö, Davi, vartuu 30-luvun aikana ja hänen ulkoista ja erityisesti sisäistä elämäänsä kuvataan juuri sopivasti talvisodan syttymisen kynnykselle. Kirja on tyyliltään lyyrinen. Sitä voisi kutsua jopa proosamuotoon kirjoitetuksi runoksi. Juoni ei kuitenkaan katoa, vaikka pysyykin toisarvoisena ja taka-alalla. Toki maailman tilanteen uhkaavat pilvet ja myös lähiympäristössä tapahtuvat asiat rytmittävät kerrontaa juuri sopivalla tavalla. Kirja on hieno lukukokemus niille, jotka pitävät runollisesta ja herkästä tyylistä. Mikään veijariromaani se ei ole. Kustantaja: Seven - Jaakko Muualla sanottua: Carpelanin romaanissa on päähenkilönä Davi-niminen poika, jonka kokemuspiirin hahmottaminen hels

Sydänkohtauksia - eli kuinka tehtiin Kummisetä?​​ Kari Hotakainen on varmasti kaikille tuttu nimi, mutta minkälaista mahtaa olla hänen varhaisempi tuotantonsa?  Asia selvisi tietysti parhaiten ottamalla luettavaksi joku kirjailijan alkupään teoksista, ja Sydänkohtauksia oli sopivasti lukulistalla muutenkin.  Kun tämä kirja kirjoitettiin ei ollut vielä euroa, ei somea eikä oikein nettiäkään. Pian nämä "puutteet" kuitenkin kirjaa lukiessa unohtuvat eikä lukija sellaisia osaa kaivatakaan. Hyvä niin. Sydänkohtauksia on varsin vapaasti kehitelty ja jopa hulvaton tarina. Keskiössä on hieman saamaton perheen mies, laitosmies Raimo, jonka suuri intohimo ovat elokuvat - erityisesti väkivaltaiset sellaiset. Kotimaisista ohjaajista hän arvostaa erityisesti Mikko Niskasta, jonka kanssa käy (hieman yksipuolista) kirjeenvaihtoa. Lapsiperheen arjen pyörittäminen meinaa tuon tuosta unohtua, ja se taakka lankeaakin Ilonalle, hänen ahkeralle ja tunnolliselle vaimolleen, jolla on kuitenkin merk