Arviot.net

Tekstit

Uusimmat tekstit

Noora Vallinkoski : Koneen pelko

Noora Vallinkosken romaani Koneen pelko on koskettava kuvaus työläisperheen elämästä Suomessa teollisuuden murroksen aikana. Kirja seuraa päähenkilöä, joka kasvaa teollisuuskaupungin laitamilla sijaitsevassa lähiössä, jota kutsutaan Aukoksi. Aukko on paikka, jossa perinteiset arvot ja käsitykset työstä törmäävät muuttuvaan maailmaan, jossa koneet korvaavat ihmisiä. Vallinkoski kuvaa tarkasti, miten eri taustat vaikuttavat ihmisten elämään ja mahdollisuuksiin. Kirjan kieli on elävä ja värikäs, ja se välittää hyvin hahmojen tunteita ja ajatuksia. Päähenkilön, Johannan, omaa intiimiä yksityiselämää avataan poikkeuksellisenkin rohkeasti. Kirjailijan käyttämä kieli on omaperäistä ja se on ehdottomasti yksi teoksen vahvuuksista. Romaani tarjoaa myös kiinnostavan kuvan 1990-luvun Suomesta ja sen muutoksista. Jotkut sivuhahmot jäävät kuitenkin hieman pintapuolisiksi. Vaikka romaanin tempo saattaa paikoin tuntua hitaalta, sen rakentama maailman ja tunnelma ovat vaikuttavia. Kokonaisuutena &

Anni Kytömäki : Mirabilis

Anni Kytömäen Mirabilis on mielenkiintoinen ja omaperäinen teos, joka käsittelee yksilön kokemusta muuttuvassa ja usein arvaamattomassa maailmassa. Kytömäki on tunnettu lyyrisestä tyylistään ja herkästä kielenkäytöstään, ja Mirabilis ei petä tässä suhteessa. Teos yhdistelee proosaa ja runollista ilmaisua, luoden tekstille unenomaista ja maagista tunnelmaa. Mielestäni teoksen suurin yksittäinen vahvuus on sen kieli. Kirjailija tuottaa erittäin kuvallista ja ilmaisuvoimaista tekstiä, joka houkuttelee lukijan syvemmälle tarinaan. Hänen tapansa kuvata tunteita ja tunnelmia on hienovarainen, ja monet lauseet jäävät mieleen vahvan visuaalisuutensa ja symboliikkansa vuoksi. Kirja ei kuitenkaan ole nopealukuinen, vaan se vaatii keskittymistä ja pysähtymistä, sillä jokainen sana tuntuu harkitulta. 1800-luvun nälkävuosiin sijoittuva teos sisältää runsaasti symboliikkaa, joka avautuu eri tavalla riippuen lukijan omista tulkinnoista. Teoksen maailma on täynnä salaperäisiä elementtejä, jotka houku

Pirkko Saisio : Suliko

Pirkko Saision uusin romaani on syvällinen ja runollinen tutkielma vallasta, valinnoista ja ihmisyydestä. Kirja sijoittuu ikääntyvän diktaattorin mielenmaisemaan, jossa tämä yksinvaltias käy läpi menneisyyttään ja muistojaan. Tarina kysyy, kuinka oikeudenmukaisuudesta ja idealismista kasvava nuorukainen voi päätyä diktaattoriksi, ja onko yksilön valinnoilla lopulta merkitystä tai vapaata tahtoa. Romaanin keskeiset teemat pyörivät vallan ja rakkauden illuusion ympärillä. Saision teksti siirtyy takaumien kautta päähenkilön lapsuuteen, nuoruuteen ja voimakkaimpien aikojen hetkiin, jolloin ratkaisevat valinnat on tehty. Kirja herättää kysymyksiä siitä, miten nämä valinnat voivat johtaa täysin päinvastaisiin tuloksiin kuin alkuperäinen tarkoitus, ja pohdituttaa, onko rakkaus tai idealismi lopulta vain illuusio. *Suliko* itsessään, mysteerihahmo, symboloi näitä kaipauksen ja menetyksen teemoja, joihin päähenkilö palaa toistuvasti. "Suliko" on yhtä aikaa raaka ja herkkä kuvaus inhim

Eppu Nuotio : Myrkkykeiso

Ellen Lähteen tutkimuksia -sarjan avausteos nyt Arvioissa. Kyseessä on oikeastaan ihan tyylipuhdas dekkari, vieläpä Agatha Christien henkeen (vrt. Neiti Marple). Mutta on se toki paljon muutakin. Varsinaiseen juoneen sen enempää puuttumatta voin todeta ainakin seuraavaa: Tuoreita kielikuvia ja vetovoimaista kieltä. Kiinnostavia ja myös melko uskottavia henkilöhahmoja. Henkilögalleria oli omaan makuuni kuitenkin hieman turhan runsas. Piti pinnistellä, että muisti kuka olikaan Jenni ja Sini, tämä toki helpottui siinä kirjan puolivälin paikkeilla. Kirja oli mukaansatempaava, ja olisin vallan hyvin voinut lukea pidemmänkin version tästä tarinasta, sillä mielestäni tarina oli hieman ohut. Vanhaa kunnon "kuka teki murhan" -dekkaria tästä kuitenkin löytää, eikä lainkaan hassummin toteutettuna. Otava 2017 - Juha Heinänen

Pasi Ilmari Jääskeläinen : Kuurupiilon anatomia

1980-luvun punk-alamaailmaan syöksyvä mielikuvituksellinen teos, josta voi löytyä pintatuntumaa niin Tolkieniin kuin Herman Hesseenkin. Päähenkilö on Mara Silasenpää - Marasilanen, siis marsilainen. Ulkopuolinen antropologinen agentti, joka tarkkailee ihmiskunnan ja eri ihmisryhmien sosiaalisia suhteita. Avainhahmo on myös mystinen, loistava isoveli Alvari, joka on kadonnut, muuttanut tiettävästi Lontooseen, perustanut punk-liikkeen ja myös uuden vapaakaupungin (esikuvanaan ilmeisesti Kööpenhaminen Kristiania), "Uuden Marsin" Marrasvirran kapunkiin, Neuvostoliiton aikaisen pommin tekemiin raunioihin Mielikuvituksellinen, uusia ovia avaava ja kerrassaan nerokas tarina. Tosin hieman raskas, ja lukeminen saattaa joillekin tuntua pikemminkin urakalta (kirjan sivumäärä yli 500) kuin rentouttavalta lukunautinnolta. Mutta voin rohkaista: kun ensimmäiset 200 sivua on takana, alkaa kuviot seljetä ja kirjan idea avautua. Jotenkin takakannen suljettuani jäi ikävä Maraa, Alvaria, Rosaa,

Antti Tuuri: Mies kuin pantteri

Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä ei ole puhtaasti kaunokirjallinen teos, mikä ainakin hieman yllätti itseni. Sen sijaan kyseessä on dokumentti; vapaamuotoinen selostus Downin syndroomasta ja ihmisistä, joille se on osa elämää. Wahlroos on kirjan päähenkilö, jonka elämää seurataan lapsuudesta 1950-luvun lopun Suomessa aikuisikään ja nykypäiviin saakka. Kirja kertoo hänen elämästään monesta näkökulmasta ja paikoin sympaattisestikin, mutta kokonaisote jää hieman etäiseksi. Kirjan ote on karu ja hieman vanhanaikainen. Kirjailijalla on omakohtainen suhde Down-ihmiseen, vuosikymmenten kokemus ja hän suhtautuu lämpimästi aiheeseen. Kirjallinen ulosanti on kuitenkin kovin vakavaa ja selostavaa. Tällaisia kirjoitettiin 1970-luvulla ja sitä ennen. Inhimillistä otettakin on toki mukana, mutta mielestäni sitä soisi olevan enemmänkin. Kirja ei kuitenkaan ole huono. Se on lukukokemuksenakin ihan mukiinmenevä, ja tosiaan siitä voi myös saada uutta tietoa Downin syndroomasta ja Down-ihmisten el

Jay MacInerney: Manhattanin valot

Melko erikoinen kirja on tämä. Tarina on kirjoitettu kokonaisuudessaan preesensiin. Se vaatii alussa hieman totuttelua, mutta loppuviimein tällainen tuore tyyli kyllä upposi hyvin tähän kirjaan ja sen lukijaan. Itse juoni puolestaan on suoraan sanoen mitään sanomaton: jossakin melko menestyneessä mutta roskalehdistöön kuuluvassa yhtiössä työskentelevä päähenkilö tekee stressaavaa konttorityötä lehden artikkelien faktantarkistusten parissa ja saa syyt niskoilleen aina, jos jotain virheellistä pääsee lopulliseen julkaisuun. (Tässä tarinassa eletään 1980-luvun puoliväliä, joten faktantarkastus on jotain ihan muuta kuin googlettamista.) Päähenkilöllä on myös vaimo, joka on kuitenkin kateissa. Karannut. Kuitenkin nähty jossain. Sankarimme ikävöi tätä mallikaunotarta vieläkin. Hän asuu liian kalliissa pilvenpiirtäjäasunnossa, ja hänen elämänsä on kokaiinin ja viinan täyteistä kohellusta. Jos Kaurismäki olisi new yorkilainen, niin tämä voisi olla hänen elokuvansa käsikirjoitus. Sen enempää

Suvi Rimpiläinen: Hiljaiset hiihtäjät - 26 tarinaa pieruista

Nyt sain käsiini jotain häkellyttävää - kirjan pieruista! Tuosta vaietusta, mutta kaikille tutusta peräpään aiheesta. Täytyy sanoa, että kun pakettia aloin auki ropeloimaan, niin mielessä kutkutti monenlaisia ajatuksia: onko kyseessä kakkahuumoria kolmanteen potenssiin, taukoamatonta suolikaasujen sinfoniaa vai jotain ihan muuta? Ja ilokseni sain huomata, että jotain muutahan se oli. Todella hersyvän pursuvasti kirjoitettua novellimuotoista uutta kaunoa, jossa piereminen on vain sivujuonne. Kirjassa on tosiaan 26 toinen toistaan hulvattomampaa tarinaa. Kieliasu on - aina toki tarinan kontekstista riippuen - rehellistä murretta; aihepiirit mitä moninaisimpia aina musiikkiopiston viulukonsertista palvelutalossa asuvaan entiseen petomaaniin. Toiset tarinat ovat tietysti enemmän suosikkejani kuin toiset, mutta kaikki saivat kyllä hymyn kareilemaan suupielissä, ja osa käynnisti isommankin kikatuksen. Pidän Rimpiläisen tyylistä kovasti, ja mielelläni suosittelen tätä kaikille, paitsi elämäs

Pentti A.O. Haikonen: Tietoisuus, tekoäly ja robotit

Kirjoittaja on päättänyt tarttua kiinni lähes tabuna pidettyyn aiheeseen, tietoisuuden mysteeriin, ja melko itsevarmasti esittää myös oman näkemyksensä siitä, miten tietoisia, oikeasti älykkäitä koneita voitaisiin rakentaa. Dennetin teokset, karteesiolainen teatteri, himomaterialismi (henkisyyttä ei ole), panteismi (olemassaolo on henkeä) - kaikki ne joutavat romukoppaan. Esimerkiksi karteesiolaisen dualismin perusongelma on, että miten henkinen ja fyysinen voivat vuorovaikuttaa toistensa kanssa, kun ilmeisesti se aivojen käpyrauhanen ei kuitenkaan ole sielun majapaikka (onkohan kenellekään tullut mieleen, että ehkä sielu on tuntemattomassa ulottuuvuudessa, eikä niiden vuorovaikutusta voi sen takia havaita - aivan kuin neliulottteinenkin kappale vain jostain "plopsahtaa" tähän meidän maailmaamme ilman mitään yhdistävää kiinnekohtaa?). Kirjan perusajatus on, että nykyinen tietotekniikka - ns. tekoäly mukaanlukien - operoi symboleilla, eikä näin ollen voi koskaan olla tietoinen

Antti Heikkinen: Eila Roine

Antti Heikkinen on toimittaja joka ryhtyi kulttuurihenkilöiden elämäkertakirjoittajaksi. Hänen kirjoittamia elämäkertoja aikaisemmin ovat mm. Juice Leskinen, Kari Tapio, Heikki Turunen. Omien sanojen mukaan hän ei olisi voinut muutama vuosi sitten kuvitellakaan ryhtyvänsä arvostamansa Eila Roineen elämäkerran kirjoittajaksi. No, aika ja muutamat tapaamiset tekivät tehtävänsä. Eila Roine lupautui ja oikeastaan pyysi Antti Heikkistä elämänsä tarinan kirjoittajaksi. Eila Roineen tarina on samalla suomalaisen teatterin historia, pitkä pätkä sitä. Roine on jo yli 90 vuotias ja ollut teatterin lavalla vuodesta 1951, suurimman osan työhistoriasta Tampereen Työväen Teatterin lavalla. Ensin hän oli oppilas, kaikkien niiden konkareitten taustalla ja jonkun ajan kuluttua tasavertaisena mestareidn vierellä. Roineen oman tarinan mukaan hänestä ei ollut muuhun kuin näyttelijäksi, koulutodistus oli niin huono! Kaiken kaikkiaan Eila Roine oli TTT:N lavalla 43 vuotta. Meidän teatterin ja viihte

Paheiden sirkus - James Goldman

Amerikkalaista saippuaoopperaa parhaimmillaan - tai pahimmillaan - höystettynä pakollisilla sextailukuvioilla. Jos vähän ilkeästi pitäisi Paheiden sirkus kiteyttää yhteen lauseeseen, niin ehkä jotain tuollaista voisin siitä sanoa. Mutta vilkaistaanpa tarkemmin tätä jo vuonna 1989 alunperin julkaistua teosta, jonka on suomentanut Pirkko Biström. "Fulton on amerikkalaisen pikkukaupungin perikuva. Kirkossa käydään ahkerasti, perhe-elämä kukoistaa, perinteisen arvot ovat kunniassaan. Vuoden kohokohta on monipäiväinen maatalousnäyttely, jonka ohessa on paljon viihdettä. Mukaan änkee myös kiertelevä tanssiryhmä, joka itse asiassa esittää stripteasea, niin rohkeaa kuin kunkin paikkakunnan lainvalvojat sallivat. Fultonin šeriffi on vanhanaikainen ja uskonnollinen mies, mutta Talkerin kokemuksella ja opastuksella ”tanssitytöt” tietävät varoa vilauttamasta liikaa paljasta pintaa. Tanssiryhmän johtaja Talker, ei halua paljastaa oikeaa nimeään eikä menneisyyttään. Hänen intohimoinen y

Suossa kulkijat - Pekka Lempiäinen

Tuntematon pieni omakustanne kirjaston poistohyllyssä. Monille Pekka Lempiäisen Suossa kulkijat on ehkä juuri tätä. Kirja jossa hieman epäselvä ja huolimattomasti laadittu kansi ei kieltämättä omaa mitään Top10-dekkarien vetovoimaa, mutta tässä tapauksessa voin sanoa,että ulkokuori pettää. Kertomus alkaa suohon hukkuvasta karanneesta lehmästä, jota ryhmä ihmisiä alkaa jäljittää. Jokaisella ryhmäläisellä on oma historiansa ja omat syynsä selvittää mistä - ja miksi - lehmäkarkulainen on tullut ja minne se on ollut matkalla. Aluksi kaikki sujuu rauhallisesti ja jäljitys etenee, koska apuun on saatu koira. Jäljet johtavat suuriin kansallispuiston metsiin. Vähitellen reissussa alkaa tapahtua yllättäviä asioita. Pekka Lempiäisellä on paljon luontoaiheisia romaaneja, joihin varmasti vielä tutustun. Tässä kirjassa nivoutuvat ihmisten omat elämäntarinat mukavasti yhteen saadun mission kanssa, ja hahmoista alkaa paljastua yllättäviä piirteitä. Jos pitäisi valita Pekka Lempiäisen tai jonkun pal

Hermann Hesse : Arosusi

Kyseessä yksi 1900-luvun suurista klassikoista, ja joku saattaa ihmetellä, miksi tämä teos on edes päätynyt arvioihin. (Sama pätenee varmaan myös Alastaron salissa, Janne Kuutioon ja eräisiin muihin teoksiin). Vastaus on, että vaikka kirja on tunnettu klassikko, ei sitä silti kaikki ole lukeneet. En minäkään ollut, ja teos oli tuttu ainoastaan Steppenwolfin musiikista (bändi otti nimensä juuri tästä kirjasta). No, asiaan. Arosusi alkaa vuokranantajan (tai tarkalleen ottaen hänen poikansa) kuvauksella kirjan päähenkilön eriskummallisista tavoista ja eristäytyvästä luonteesta. Tämän jälkeen tapahtumakenttä siirtyy päähenkilön, Harryn, sisäiseen maailmaan, jossa pysyykin loppuun saakka. Harry elää sisäistä kriisiä ja muistuttaa alinomaan olevansa "arosusi", yksinäinen villieläin, joka vain vaivoin saa peitettyä eläimellisen puolensa ohuen sivistyksen kerroksen alle. Hän rakastaa Mozartia ja Goethea, mutta sietää myös jazzia. Juuri tuo jazz edustaa hänelle outoa, villiä voimaa,

Matriarkka - Jari Tervo

Monisatasivuinen järkäle täynnä tervomaista verbaalista kieputusta, romaani romaanin sisällä, mielikuvitusellisia henkilöhahmoja, raastavaa ja traagista henkilöhistoriaa sekoittuneena koomiseen ja kömpelöön ihmiselon vaivaisuuteen - sellainen on Matriarkka, vaellusromaani, joka seuraa pienen inkeriläisen kylän ihmisten kohtaloja viime vuosisadan alkupuolelta aina nykypäiviin saakka. Romaanin lukeminen on aika urakka. Mutta kirjan puolivälin kohdalla se alkaa muuttua ihan miellyttäväksi sellaiseksi, Sitä ennen Irina Leivon käsikirjoituksen parissa hurahtaa pari sataa sivua niin, että lukija ei vielä tajua, ettei tarina ole oikeastaan edes alkanut. Seksillä ja pornolla mässäily on Tervon tavaramerkki. Se on hyvä tietää ennen luku-urakan aloittamista, herkemmät lukijat kun saattavat punastella itsekseen kun kirjailija laittaa rivousvaihteensa päälle limaa syöksevine käärmeenpäineen ynnämuineen. (Tosin kukapa muu kuin Tervo olisi oikea henkilö pohdiskelemaan pakolaisten vastaanottokeskuste

Kreisland - Rosa Liksom

Komä olin tämä kirjhan lukenuh, ni mul oli ihan pöljähtäny olo ja miethin et mitäs nyh?. 360 sivua meän kieltä ja lapin murretta Impi Agafiinan, Juho Gabrielin ja muiden hieman äkkiväärien hahmojen suusta putosi kyllä alkukangertelujen jälkeen yllättävän helposti ja alkoi tuntua varsin kotoisalta. Itse kirjaa voisi yhdellä sanalla kuvailla: kreisi! Niinkuin nimikin antaa ymmärtää. Mitä tässä kirjassa sitten oikein tapahtuu? Se on ns. moniääninen romaani Suomen kohtalokkaista vuosikymmenistä (1920 - 1950) ja vaihtoehtoisesta historiasta. Samalla se on myös rakkaustarina, tai ainakin tarina, kahden ihmisen kohtaamisesta; toinen on suuna päänä ympäri maailmaa kohkaava tapaus ja toinen miettii vuosikymmenet lähinnä, että mitkä kintaat käteensä laittaisi. Siinä sopassa on mukana niin suon keskeltä löydetty Impi Agafiina, piruna syntynyt Juho Gabriel, laivanvarustaja Wallenius ja hänen frouvansa - Impin ottovanhemmat - kuin monta muutakin mehukasta hahmoa. Tarina etenee Pohjolan korpimetsis

Naisvankilan pomo - Kaisa Tammi

Suomessa ei ole kovin yleistä, että nainen johtaisi vankilaa. Kuuluisan ”ATK:n” haussa ei saa irti tietoa kuinka monta naista on tai on ollut vankilan johtajana. Toisaalta, se ei ole välttämättä merkityksellistä. Kaisa Tammin kirja luettua ihmisen ammattitaidolla, emaptiakyvyllä ja työteliäisyydellä on paljon merkitystä vankilaa johtaessa. Kaisa Tammen lapsuus ja nuoruus on rauhatonta, isän alkoholismin ja rauhattomuuden vuoksi. Toisaalta ja toisaalla äidin kanssa eläessä Kaisan lapsuus ja nuoruus olivat kotioloissa rauhallista, antoisaa ja kannustavaa. Vantaan Matinkylän ns. kaupunginasunnot tarjosi ympäristön jossa sattui tapahtui, ympäristö opetti suhtautumaan ihmisiin heidän olemisen ja tekemisen kautta. Hän oppi ymmärtämään ihmistä kaikesta huolimatta. Kaisa Tammen vahvuus on saanut pohjan tuon ympäristön keskellä. Alkoholismi, huumeiden käyttäjät ja mielenterveyden ongelmat olivat arkipäivää ympäristössä. Äidin ja siskon kotona kannustettiin harrastuksiin ja luettiin paljon. Siv

Lapsuuteni Kekkoslovakia - Kari Harakka

Kummallinen kirja joka kolahti minulle! Odotin jotain poliittista ja tunkkaista dokumentin muotoon kirjoitettua selontekoa, mutta eteeni avautui sen sijaan lyyrinen mutta samalla humoristinen, omalaatuinen teos. Tarina alkaa kuvauksella "Taivaan hanhesta" joka lentää Euroopan halki etsien parempaa pesäpaikkaa ja lopulta päätyy Suom.. siis Kekkoslovakian kauniisiin järvimaisemiin. Ensin kuvaillaan tätä kylmän sodan ajan maailmaa ja tilannetta ja sen taustaa, mikä ja miksi on Kekkoslovakia. "Kekkonen antaa Brezukalle kielipusun, mutta ovelana kettuna hänellä on käsi selän takana ja siinä sormet ristissä". Kekkoslovakia on kaikesta huolimatta länsimaa: "Meilläkin on länsiautoja ja meilläkin katsellaan ihaillen taivaan korkeuksissa kikattavaa Marilyn-jumalatarta". Mutta pian mukaan astuu sitten tarinan päähenkilö, Antero. Vuonna 1968 hän syntyy tavalliseen työläisperheeseen jonnekin Etelä-Suomessa. Anteron kotikaupunkia ei missään kerrota, mutta tietyt viitta

Supernaiivi - Erlend Loe

Aivan ensin tulee hieman hämmentynyt olo: siis voiko kirjan kirjoittaa näinkin? Mutta pian tämä hassu pieni kirja vie mukanaan. Kirjan päähenkilö on nuori yliopistossa opiskeleva mies, joka potee jonkinlaista eksistentiaalista kriisiä elämässään, kaikki tuntuu turhalta ja merkityksettömältä. Mutta sitten hän ostaa punaisen pallon, jota pompottelee seinää vasten. Ja pian sen jälkeen hän ostaa hakka-lelun. (Hakka on sellainen pienten lasten lelu, jossa puupuikkoja hakataan pienellä leluvasaralla reikiin - uutta tietoa ainakin minulle). Hän tutustuu myös Börreen, pieneen leikkikouluikäiseen poikaan. Lisäksi hän löytää tyttöystävän. Kirja on erinomaisen persoonallisesti preesensiin kirjoitettua tajunnan virtaa. Lyhyitä lauseita, kuin lyhyitä tajunnan välähdyksiä. Hieman naiivi tosiaan, mutta älykkäällä tavalla. Ja parhaimmillaanhan elämäkin on naiivia. Kyllä Supernaiivi on hyvä kirja. Kyseessä on norjalaisen Erlend Loen ensimmäinen menestyskirja. Suosittelen varauksetta. Kustantaja: Lik

Majavateoria - Antti Tuomainen

Antti Tuomaisen trilogian kolmas osa, joka on pimeiden satiiriromaanien päätösosa. Potkut saanut vakuutusmatemaatikko ja seikkailupuistoyrittäjä Henri Koskinen kohtaa, jälleen, outouksia, niin yksityiselämäss kuin ympäristössä. Kaksi edellistä osaa Jäniskerroin (2020) ja Hirvikaava (2021) olivat nautinto lukijalle. Ja haaste. Ensimmäisestä kohtauksesta lähtien Majavateoria näyttää paikat, ihmiset ja ajat yhtä hurmaavan vinosti ja kiinnostavasti, kuin edelliset tarinat. Heti alussa Henri Koskinen törmää ruumiiseen, yrittää ymmärtää ja karata ja huomaa kohta olevansa epäilty. Aloitetaan loppupäästä ja selvitettään tapahtumien kulku, tiukasti ja mustalla huumorilla. Koskisen rakkauselämä on muuttunut uusioperheeksi jossa kaikki on helppoa, niin kauan kun jokainen tietää vähemmän toisistaan. Henri Koskisen veljeltään perintönä saama huvipuisto SunMunFun saa kilpailijan, suuresti ja omistajien rahalla pyörivän huvialueen. Joka ei tuota. Kilpailija näyttää, että ihmisiä tulee jos kaikk