Katja Ketun Rose on poissa (2022) on vahva kuvaus juurettomuudesta ja historian murtumista. Kettu siirtää kerrontansa Amerikan preerioille, missä metsäsuomalainen melankolia ja ojibway-perintö kietoutuvat toisiinsa. Kadonneen äidin etsintätarina on samalla myös syväsukellus ylisukupolvisiin traumoihin ja kahden sorretun kulttuurin kohtaamiseen. Teoksen keskiössä on Lempi, joka etsiessään äitiään Rosea joutuu kohtaamaan oman sirpaleisen identiteettinsä. Kysymys siitä, kuka saa kertoa kenenkin tarinan, on läsnä, kun Kettu rakentaa siltaa suomalaisten siirtolaisten ja alkuperäiskansojen jaetun trauman välille. Romaanin rakenne korostaa, ettei menneisyys ole koskaan ohi; se elää meissä tarinoina ja hiljaisuuksina. Käsittelemällä reservaattikoulujen julmuuksia Kettu tuo historian lähelle. Lopulta kyse on sovituksesta: voiko ihminen tulla kokonaiseksi ilman juuriaan ja kantaako rakkaus silloinkin, kun yhteys on fyysisesti poikki? Kirja on vaikeatajuinen ja raskas, mutta myös syvä...
Tähän kirjaan oli kerrassaan pakko tarttua, sillä monen muun tavoin, minullakin on hyvässä muistissa 70-80 -lukujen taitteen (eli muinaisuuden) aikainen fiftaribuumi, ja erityisesti fiftarit vs. punkkarit -asetelma. En ollut lukenut Petri Lahden kirjoja aiemmin ja huomasin välittömästi hänen tyylinsä kirjoittaa kronologisesti ja päiväkirjaa muistuttavalla otteella tapahtumien kulusta. Mikä siinä, ihan virkistävä käsittelytapa. Mieleen tuli melko pian taannoin lukemani Lapsuuteni Kekkoslovakia (Kari Harakka), jossa on samankaltainen ote, vaikka kyseessä onkin romaani. Myös aihepiirit ovat paikoitellen samoja, fiftarit-ilmiö kun sattuu osumaan myös Kekkoslovakin sankimpiin vuosiin. Kirja alkaa vuodesta 1977, kun helsinkiläisten hampurilaisravintoloiden tienoilla oli havaittu pyörivän 1950-luvun tyyliin pukeutuneita " James Deaneja " ja vastaavasti tyttöjä värikkäissä kellohameissa. Proge-, hippi- (ja miksei myös punk-) ilmiöiden keskellä tämän on täytynyt olla va...